 |
| Kuva: Oulun piirin pyöräkilpailut 1909 |
1900-luvun alun Suomessa tyypilliset pyöräilykilpailujen matkat olivat pituudeltaan yhdestä kilometristä muutamiin kymmeniin kilometreihin. Ajot ajettiin pääasiassa hevosliikenteelle suunnitelluilla sorateillä tai hevos- tai juoksuradoilla. Käytössä oli sekä yhteis- että väliaikalähdöt (ns. aika-ajo). Eri matkojen Suomen ennätyksiä kirjattiin ylös samaan tyyliin kuin juoksupiireissä oli totuttu tekemään. Tietoa ja yksityiskohtia on jäänyt jäljelle hyvin vähän sen ajan pyöräilyistä, mutta yllättävän paljon olen pystynyt löytämään kansalliskirjaston digitoimista aikakauden sanomalehdistä.
Koko pyöräilyn ajatus oli nykyajan silmin jonkinlainen maantiepyöräilyn, gravelin ja ratapyöräilyn sekasikiö. Kaikki kilpailut luonnollisestikin ajettiin samalla ”fixed gear” -pyörällä. Kuinka vaivatonta! Pelkkä ihmisen ja välineen puhdas symbioosi!
Matkustetaanpa 115 vuotta ajassa taaksepäin.
Suuri ja odotettu päivä on käsillä; vuoden 1909 elokuun Oulun piirinmestaruuskilpailu väliaikalähdöllä! Hiljainen kajaanintie, märkä ja pehmeä soratie, täyttyy jännityksestä. Kaksi kilpailumatkaa; ensimmäisenä matkana yksi kilometriä, toisena matkana 4,5 kilometriä edestakaisin, kääntöpaikka puolessavälissä. Jälkimmäisen matkan piti olla 5 kilometriä, mutta matka oli piirin johtokunnan puolesta väärin mitattu. "Eivät olleet matemaatikot silloin matkassa", todettiin Suomen Urheilulehdessä.
1900-luvun alun pyöräkilpailun puitteet ovat helposti pystytetty tien varteen; korkeintaan muutama toimitsija ajanottoon ja kääntöpaikalle, ehkä kuuluttaja, ehkä tiedottaja. Ei tarvetta monimutkaiselle liikenteenohjaus-suunnitelmalle, ei toimitsija-armeijaa, ei turvallisuusriskejä; pelkästään puhdasta urheilun riemua! Suurin haaste saattoi olla monenkirjavien katsojien ja eläinten kurissa pitäminen. Tähän tiivistyy pyöräilyn henki; ajaminen, itsensä laittaminen likoon leikkimielisesti ja ilon löytäminen kärsimyksen kautta yhdessä muiden kanssa! Eikös kaikki muu ole urheilussa pohjimmiltaan epäolennaista?
Yhden kilometrin ajon tulokset kärjen osalta olivat:
II J. Inkala, Voimasta, 1 min. 26 sek.,
III T. Haapala, Sauvasta, 1 min. 27,6 sek.,
Tämä piirikilpailu ei ollut avoin, vaan siihen kutsuttiin Oulun piirin jokaisen seuran neljä parasta ajajaa. Joukkueiden jäsenten kolme parasta aikaa sekä 1 km:n että 4,5 km:n aika-ajosta lasketaan yhteen. Joukkue, jolla on pienin yhteenlaskettu aika, voittaa. Pyöräily oli kasvanut kilpailulajina kohtuullisen hyvään suosioon myös pohjoisessa; Oulun alueella oli siis neljä voimissaan olevaa seuraa joista jokaisesta löytyi neljä ajajaa vuoden merkittävimpään kilpailuun eli piirikunnallisiin. Urheilun takia matkustettiin piirin ulkopuolelle vain hyvin harvoin eli suurimmalle osalle paikallisista ajajista tämä todella oli suurin kilpailu johon ei varmaankaan kaikki halukkaat päässeet.
Pinnan alla kyti yhteiskunnallinen ja poliittinen hiillos - urheilun ehdoton jakaantuminen niin sanottuihin työväen ja porvareiden seuroihin kärjistyi 1910-luvun aikana sisällissotaa lähestyttäessä. Moni työväen urheiluseuran jäsen päätyi loppuvuodesta 1917 punakaartiin, mutta kajaanintiellä 1909 elokuussa se oli vielä kaukainen ajatus.
Voittava seura saa vuodeksi kiertopalkinnon; Juho Mustosen lahjoittaman komean ”haarikan” eli juoma-astian. Juho Mustonen oli 50-vuotias tehtailija, jonka messinkivalutehdas oli aikanaan Suomen suurin. Kun Suomessa siirryttiin metrijärjestelmään 1890-luvun alussa, Mustonen ryhtyi valmistamaan kilogramman messinkipunnuksia koko pohjoisen Suomen tarpeisiin - päivittäistavarakauppojenkin vaa'at kun olivat luonnollisesti vanhanmallisia tasapainovaakoja.
Mustosen metallitehtaassa valmistettiin kaiken muun lisäksi myös polkupyörän runkoja, joille annettiin merkki Fennia. Myös Juho Mustosen polkupyöräliike Oulussa isokadulla oli Pohjois-Suomen merkittävimpiä.
Pyörät olivat tuona aikakautena riisuttuja, yksinkertaisia kilpureita kiinteällä välityksellä eli jarruna olivat jalan lihakset. Tyypillinen kilpavälitys oli 86 tuumaa, joka vastasi ratasyhdistelmää 53-17 635mm renkailla. Kilpapyörä muistutti siis voimansiirroltaan nykyistä ratapyörää mutta siihen yhtäläisyydet jäävät, sillä akseliväli oli pitkä, rungon kulmat olivat loivempia ja rengasleveydet olivat 30-40 mm välillä. Kilpapyörän paino oli 10 kilon paikkeilla. Käsijarruja ei vielä nähty tarvetta käyttää suomalaisissa kilpailuissa.
Piirin kovimmilla ajajilla kuten Juho Jaakonaholla keskivauhti tällaisessa kilpailussa on jopa yli 35 km/h. Johannes ”Juho” Jaakonaho on saapunut paikalle maatilaltaan yli 150 kilometrin päästä Haapajärveltä asti. Juho on hyvinkin saattanut tehdä matkan pyörällä, hän oli myöhempien sanojensa mukaan vahvasti treenattu nimenomaan pitkiä maantiematkoja varten.
Hän nousi kansalliseen tietoisuuteen vasta vuoden päästä voitettuaan Kokkolassa ensimmäisen Suomen mestaruutensa, josta Sosialisti-lehti kirjoitti 19.7.1910 mm. seuraavasti:
Jaakonaho on keskikokoinen, pikemmin pienenläntä mies, hywin kuiwalihaksinen, muistuttaa hywin paljon wanhinta Kolehmaista. Eipä tämä erikoisen mainittawaa, waan kuulkaappa Suomen urheilijat ja muutkin. Jaakonaho on mies, joka ei seitsemään wuoteen ole lämmitetyssä huoneessa maannut, mies, joka ei seitsemään wuoteen ole liharuokia syönyt, ja lopuksi mies, joka suwet talwet on antanut ilman ja sään ruumistansa karkaista. Ja sitkeä mies se näkyy olewan.
Samoihin aikoihin Suomen Urheilulehti kirjoittaa tästä mielenkiintoisesta urheilijahahmosta näin:
Jaakko on kaikin puolin ilmiö miehekseen. Pituutta ehkä 170 cm, painaa suunnilleen yhtämonta kiloa. Rintakoppa sormen mitan toista metriä. Naama ryppyinen kuin 60 vuotiaalla äijällä, mutta silmät tiukat ja katse tarmokas. Perin päivettyneen pinnan alta kareilevat pehmeät, tottelevaiset ja työssä jäntevät lihakset joista heti näkee, ettei mies ole eilisen teiren poikia.
Elintavat ovat Jaakolla eriskummalliset, mutta silti vähintäin yhtä järkevät kuin useimpien nykyajan ihmisten. Jaakko rakastaa sekä vettä, aurinkoa että ilmaa. Ei pelota jäinen vesi häntä helmaansa sukeltamasta. Pienoiset urheiluhousut jalassa kulkee hän askareissaan. Ja kesät talvet nukkuu Jaakko lämmittämättömässä huoneessa, missä veto käy voimalla, joka kykenisi tappamaan tai — parantamaan kaiken maailman luuvaloiset sedät ja tantit. Liharuokaan ei Jaakko ole vuosikausiin koskenut.
Jaakonaho tosiaan oli nouseva tähti ja laittoi "rekordit" uusiksi seuraavina vuosina. Hän ajoi Oulun Sauvan järjestämissä kilpailuissa samaisella kajaanintiellä elokuussa 1910 mm. 30 kilometrin matkan aikaan 46.12, joka tarkoittaa lähes 39 km/h keskivauhtia! Aikaa ei syystä tai toisesta hyväksytty viralliseksi ennätykseksi, mutta vastaavanlaisiin suorituksiin hän todella kykeni eri matkoilla kuivan ja sileän tienpinnan sattuessa kohdalle.
Tänään kostealle kajaanintien kisapaikalle on moni muukin saapunut pyörällä ajamalla, osa ajajista ehkä tunteja kestävän pyöräilymatkan päästä. Matkanteko oli vaivalloista, mutta tavallaan osa kilpailun viehätystä ja prosessia, joten itse kilpailun ei ehkä toivottukaan olevan mikään ultrapitkä suoritus.
H-hetki lähestyy ja ajajat tulevat vuorotellen puhisten ja pullistellen lähtöviivalle, joka on piirretty kalkkijauheella soraan. Ajaja kyyristyy matalaan ajoasentoon ja odottaa lähtövuoroaan. Hänen puristettavanaan ovat kumitupit leveän viiksitangon päissä. Voimantuotto on koko matkan ajan määrittelemätöntä koska teräksinen tanko on puhdas mittalaitteista ja datankerääjistä; silmien näkökenttä peittyy ainoastaan maitohapoista! Kääntöpaikalla ajaja henkeään haukkoen arvioi etäisyyttä ja aikaeroa kilpakumppaneihin.
Hetken ajan kaikki unohtuu ja tilanne tarjoaa pakotien todellisuudesta; tehdastyöläisen, sepän, monttöörin, muurarin tai kauppiaan arkinen aherrus ja pitkät työpäivät saavat hetkeksi unohtua. Tilalle tulee huumaava nykyajan tekniikan tuoma vauhdin tunne, joka muistuttaa hevosen raivokasta laukkaa ja höyryjunan jyskyttävää tärinää! Kaikki odotus purkaantuu pitkiin minuutteihin, kun kaikki keskittyminen kohdistuu kammen pyöritykseen. Mikä voimallinen kokemus suuren vuosisadan alun pienelle ihmiselle!
II M. Haapala, Sauvasta 8 min. 5,8 sek.
Haapalat M ja T eivät olleet kirjoitusvirhe, mutta tietoa en ole löytänyt siitä, olivatko miehet veljeksiä. Tuolloin vapaapalokunnat ja muut sen tapaiset yhteisöt saattoivat muodostaa omia urheiluseurojaan; "Sauva" oli Oulun vapaapalokunnan urheiluseura. Voimistelusauva ja vuosisadan alun yleinen kiinnostus voimisteluun lienee ollut seuran nimen taustalla. T. Haapala ilmeisesti vaihtoi seuraavaksi vuodeksi seuraa Oulun Voimaan, kun hän lähti Kokkolaan SM-kisoihin Inkalan ja Jaakonahon kanssa.
Kisan jälkeen jutustelun kohteena ovat mm. rattaiden välityssuhteet. Mikä on hyvä välitys tällaiselle matkalle? Entä renkaat, olisiko ollut parempia vaihtoehtoja? Ilmanpaineesta ei puhuttu numeroin, koska ilmanpainemittareita ei ollut pyöräilijöillä yleisessä käytössä. Ilmaa katsottiin olevan riittävästi, jos sormet eivät juuri painuneet renkaaseen.
Matkan alku ja loppu oli ollut pehmeää, joten pyörittäminen oli vaikeaa ja kovin hyviä aikoja, saati sitten "rekordeja" ei tullut. Hengityksen tasaannuttua aletaan jännittämään, mikä piirin seuroista voittaa joukkuekilpailun. Laskutoimitusten jälkeen Jaakonahon Sievin Urheiluseura sai palkinnon ja Sauva, Voima ja Pyrintö jakoivat loput sijat.
Kesän 1909 aikana Juho Mustonen huomasi Jaakonahon markkina-arvon ja luovutti Jaakonaholle käyttöön Fennia-kilpapyörän, joilla hän ilmeisesti ajoi olympiavuoteen 1912 saakka. Vastineeksi urheilu-uransa nousukiidossa oleva Jaakonaho esiintyi Fennia-pyörän sanomalehtimainonnassa.
 |
| Jaakonahoa käytettiin Fennia-pyörien mainonnassa vielä toukokuussa 1912. |
Oulun kajaanintiellä järjestettiin vielä monet kilpailut. Urheilu oli jotain muuta kuin nykyään; tällainen pieni, kevytrakenteinen ja autenttinen urheilutapahtuma täytti kevytmielisen kilvoittelun, rajumman itseruoskinnan tai ihan vaan omien rajojen hakemisen tarpeen.
Hyviä asioita on tapahtunut 115 vuodessa; Sukupuolinen tasa-arvo on mennyt harppauksia eteenpäin ja liikkuminen eri paikkoihin on helpottunut. Huolestuttavaa on se, kuinka pienien urheiluseurojen elinvoima on tyrehtynyt. Ihmisten korkeampi individualismi, sosiaalinen media, vähäinen vapaa-aika ja vaativa työ- ja opiskeluelämä ovat luoneet syrjäytymistä ja tehneet hallaa yhteisöllisyydelle. Kaiken lisäksi kilpapyörien loputon tekninen kehitys osaltaan nostaa miellettyjä harrastamisen kustannuksia.
Urheilijasta on tullut suuruutta ja elämyksellisyyttä vaativa kuluttaja, joka on valmis satsaamaan harrastukseensa rahaa ja vaatii sille vastinetta. Tässä kehityssuunnassa talkootyöhön perustuvan urheiluseuran on hankala lähteä kilpailemaan ammattimaisuuden kanssa, mutta ehkä sen ei kannatakaan. Urheiluseuran päärooli voisikin edelleen olla yhteisöllisyyden ja verkostoitumisen kehittäminen sekä matalan kynnyksen toiminnan luominen järjestämällä pienempiä, yksinkertaisia, hauskoja ja halpoja tapahtumia. Millainen potentiaali ja tulevaisuus urheiluseuroilla on ja voisimmeko ottaa jotain mallia 115 vuoden takaa?
Suomen Urheilulehti, 01.09.1909, nro 17, s. 26 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/854823?page=26 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Viitattu:28.09.2024 Sosialisti, 19.07.1910, nro 162, s. 5 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/718346?page=5 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Viitattu:30.09.202 Liitto, 25.05.1912, nro 59 B, s. 4 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1265288?page=4 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot Viitattu:05.10.2024