Tavoitteiden luomisprosessin tuskaa

"Mutta älkööt toisetkaan masentuko, vaikka voiton viekin vain yksi mies. Kilpailun lahjomaton laki on, että vain yksi voi voittaa — mutta mies ei ole hävinnyt niin kauan, kuin hän ei sitä tunne omassa itsessään. Hän on voinut saavuttaa oman, loistavan ennätyksensä, hän on voinut yllättää kaikki kilpailujen järjestäjät ja sanomalehdet hyvällä sijoittautumisellaan. Tai hän on ehkä saanut kilpailusta niin arvokasta kokemusta, että se aivan ratkaisevasti vaikuttaa hänen myöhempään kehittymiseensä suurkilpailijaksi." Raul Hellberg, 1937

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen muuttanut harjoitusmetodejani kautta 2024 ajatellen historiallisen paljon. Kysymys kuuluu, mikä on tarkalleen tulevan kauden tavoitteeni ja tärkein tähtäimeni?

Ensin kuitenkin täytyy miettiä suhtautumiseni tavoitteisiin. Syvissä vesissä soudettuani olen alkanut kyseenalaistamaan kaiken. Onko kysymys siis edes oikea? Usein tyydytään sanomaan, että kannattaa määritellä tavoite, jotta sen voisi sitten saavuttaa. Mutta miksi ja mitä kannattaminen tarkoittaa? Kannattaa siis olla tavoite, jotta sen tavoitteen saavuttaa? Tämähän on kehäpäätelmä ja looginen harha! Ei ihme, että moni urheilija huomaa olevansa henkisessä umpisolmussa.

Tarkoitus ei pyhitä keinoja, mutta keinot voivat pyhittää tarkoituksen. Kun siis keinot ovat jalot ja puhtaat, niin tarkoituksen on oltava jotain ekspotentiaalisen suurta ja hengellistä. Toki aivan kuten kysymys koko elämän tarkoituksesta on sumea, kliseinen ja mahdotonkin, voimme yhtä hyvin päättää myös niin, että mitään tarkoitusta ei ole olemassa. Tällöin ne tekemisen tavat, jotka aiemmin tunsimme keinoina, muuttuisivatkin itse tarkoitukseksi. Voisiko pyörällä ajo eli pyörä itsessään muuttua tarkoitukseksi, tavoitteeksi ja nautinnon lähteeksi? Mikäpä jalompaa ja puhtaampaa kuin rakkaus pyörään! En tarkoita kuitenkaan koristeltua ja kiiltävää pyörän fyysistä olomuotoa, enkä myöskään pelkkää pyöräilyn polkevaa liikettä. Tarkoitan pyörän todellista ideaa, joka on elämys, erillinen maailmankaikkeus, pakotie ja utopia. 

Tällä logiikalla myös kilpaileminen itsessään muuttuisi tarkoitukseksi. Mutta jälleen syntyy ristiriita, jos ajattelemme sen liian tuloskeskeisenä, ja jos ennalta määrättyihin tuloksellisiin tavoitteisiin suhtaudutaan ehdottomasti. Synteettisestä ja kuivasta tuloslistasta kehittyy jälleen elämän keskipiste, päämäärä ja tarkoitus. Urheilijan henkinen konflikti on jälleen kiehumispisteessä. 

Todellisuudessa tässäkin kuitenkin on kyseessä logiikkavirhe. Kilpaileminen ei ole keino saavutuksiin ja tuloksen tekemiseen, vaan tuloskeskeisyys on sisäänrakennettu kilpailemisen konseptiin, joka on siis yhtä aikaa sekä keino että tarkoitus. Kuulostaa kamalan kilpailuhenkiseltä, mutta sen ei kuitenkaan tarvitse olla sitä. Tuloksilla nimittäin samaan aikaan sekä on että ei ole merkitystä. Pohjimmiltaan kyseessä on leikki, jossa näennäisesti keskitytään omaan tai joukkueen suoritukseen, mutta jossa todellisuudessa on kyse elämyksestä ja omien rajojen koettelemista turvallisessa ympäristössä. Osallistujille ei juuri jää muistijälkiä tuloslistoista, mutta saadut kokemukset, paikat ja tavatut ihmiset jäävät muistoihin loppuiäksi! Todellisessa urheilukulttuurissa ihmistä ei arvoteta tulosten perusteella.

Ammattiurheilun tiivis seuraaminen on vääristänyt ajatuksiamme todellisesta urheilun ihanteesta; amatööriurheilussa tulokset eivät juuri koskaan johda mihinkään. Ne näyttävät oman edistymisen urheilun totisessa leikissä mutta niillä ei ole mitään todellista merkitystä! Kilpaurheilun perimmäinen ymmärtäminen itse asiassa vaatii siis hieman filosofistakin ajatustyötä.

Mitä tämä kaikki siis kertoo tavoitteista? Tulostavoitteita saa olla, mutta täytyy muistaa, että amatööriurheilijalla ne ovat vain maustekaapissa, kun taas urheilun prosessista nauttiminen on tarjottimella nenän edessä.

Amatööriurheilijalle sopiva käytännönläheinen ratkaisu tavoitteiden asetteluun löytyy Raul Hellbergiltä.

Tavoitteet Raul Hellbergin mukaan ja historian konteksti

Kuten aiemmissa teksteissä olen kirjoittanut, olen sitoutunut harjoittelemaan vähintään vuoden ajan Raul Hellbergin ohjeiden mukaan. Perehdyn nyt tämän vuoden alkaessa Hellbergin ajatteluun tavoitteista ja kunnon ajoittamisesta. Pitkän aikavälin päämäärät täytyy Hellbergin mukaan asettaa:

"Jos mies aikoo ja haluaa päästä kilpapyöräilijänä eteenpäin, hänen täytyy asettaa itselleen suuri päämäärä, tehdä tämän päämäärän hyväksi kaikkensa, uhrata sen hyväksi kaikki — mutta kuitenkaan hän ei ole vielä sittenkään tehnyt kaikkea, mitä olisi pitänyt tehdä. Vain sellainen aloittelija, jolla on ääretön sisu ja hellittämätön luonne, voi kehittyä määrätietoisella itsensä kehittämisellä korkeimman luokan kilpapyöräilijäksi, — mieheksi, jonka rintaa kerran koristaa sinivalkoinen edustuslippu."

Hellbergin huippu-urheilukeskeisyys, äärimmäinen kansallismielisyys ja vanhanaikainen sukupuolitasa-arvokäsityskin irvistävät tässä lainauksessa. Keskitymme siihen, mitä Hellberg neuvoo urheilijan tavoitteiden asettamiseen.

Hän ajattelee, että pyöräilijä pääsee tietynlaiselle voittajatasolle tietyssä kohtaa uraansa kun vaan tekee pitkäjänteistä työtä. Yksittäisiin kilpailuihin ei tällöin voi eikä kannatakaan tehdä juuri mitään dramaattisen poikkeavaa harjoittelua, ettei se haittaisi pitkän tähtäimen kehitystä. Suurkilpailuihin valmistautuminen alkaa hänellä käytännössä viikkoa ennen. Harjoitusohjelmaa ei suunnitella kilpailujen ympärille, vaan kilpailut toimivat ikäänkuin kunnon mittareina eikä kuntohuippua rakenneta yhtä kilpailua ajatellen. 

Hellbergin ajattelu edustaa aikakauttaan. Nykyisin kilpailukalenterit ja päivämäärät halutaan tietoon aikaisin, jotta tarkka vuosisuunnitelma voitaisiin laatia. Kauden kilpailut saatetaan lajitella urheilijan omassa tärkeysjärjestyksessä esimerkiksi A, B tai C-tasoihin; 1-2 kilpailua ovat A-tason päätähtäiminä ja vastakkaisesti C-tason kilpailut toimivat puhtaina harjoituksina. 

Lähestyessä vuosisadan loppua huippu-urheilun kansainvälistyminen, ammattimaistuminen ja kaupallistuminen toivat pikkuhiljaa tämänkaltaisia muutoksia yleiseen valmennukseen kaikissa kestävyyslajeissa. Yksittäisistä kansainvälisistä kilpailuista tuli rahallisesti niin suuria ja merkittäviä, että kunto piti saada ajoitettua tarkemmin ja jaksotuksen piti palvella tärkeitä kilpailuja. Tämä vauhditti juoksuvalmentaja Arthur Lydiardin kaltaisten modernien valmentajien esiintulon. Parhaimpien ammattilaisten ei jossakin vaiheessa enää kannattanut olla jokapaikanhöyliä ja kerätä vähäisiä palkinto- ja starttirahoja ympäri vuoden jokaisesta mahdollisesta pikkukilpailusta. (Pyöräilyssä Eddy Merckx saattoi olla viimeisiä tällaisia ajajia; hän ajoi vuodesta 1966 vuoteen 1977 keskimäärin 117 kilpailua vuodessa ja kaudella 1975 starttasi peräti 195 kertaa!)

Mutta kaikki tämä on huippu-urheilun kehyksistä tullutta taakkaa. Amatöörillä on vapauksia ajatella myös laatikon ulkopuolelta; mitään erityistä kuntohuippua ei siis tarvitse yrittää asettaa kalenteriin! Viimeisiä sekunteja ei tarvitse puristaa pitkän tähtäimen kehityksen kustannuksella. Tämä mahdollistaa myös sen, että kilpailuihin voi lähteä tuntemuksien ja mahdollisuuksien mukaan ex tempore. Toki Hellberg ohjeistaa muokkaamaan tiettyjä harjoituksia kilpailunomaiseksi:

"Edellä jo mainittiin, miten harjoitus yht’äkkiä keskitetään jotakin tiettyä matkaa käsittäväksi. Tämä on joka suhteessa mitä tärkeintä. Jos tiedämme olevan tulossa kilpailut ja meillä on etukäteen selvillä matkan pituus, jolle osallistumme, muutamme myöskin harjoitukset joustavasti samalle pituudelle. Kilpailumatkan pituus muodostuu aina pääharjoitusmatkan pituudeksi."

Hän sanoo myös, että harjoittelua voi keventää ennen tärkeitä kilpailuja, mutta vain loppukesästä ja oleellisella reunaehdolla:

"Kun ollaan jo näin pitkällä kuin elo- ja syyskuussa, voi pyöräilijä suuresti nostaa kuntoaan tietyssä määrin harjoituksiaan helläämällä, — tietenkin olettaen, että takana on koko keväinen luja ja säännöllinen harjoituskausi."

Taas huomaan, kuinka Hellbergin ajattelu on vapauttavaa! Amatööripyöräilijä voi keskittyä olennaiseen eli itse tekemiseen ja pitkän tähtäimen kehitykseen. Mitään kikkailuja ja taikakeinoja ei tarvitse tehdä, kuntohuippuja ei rakenneta, mitään eksoottisia harjoitus"blokkeja" ei ole ja jaksottaminen on muutenkin alkeellista. Amatöörin elämäänhän tällainen sopii vallan mainiosti! 

Tulevan kauden kilpailukalenteri on vielä auki. Aion suhtautua tavoitteisiin 30-luvun malliin, eli otan vain kilpailut vastaan kun ne tulevat. Nähtäväksi jää, tuleeko menestystä.

Entäs se Hellbergin mainitsema suuri päämäärä, jonka eteen uhraan kaiken? Sellainen ehdottomasti löytyy, ja tottakai se on oululaisten voitto heidän kotikentillään!

(Jotta voisin punnita projektini kannattavuutta, joudun kuitenkin tavallaan määrittelemään tavoitteeni. Tarvitsen siis jonkunlaisia mittareita suorituskyvystäni verrattuna vuoteen 2023. Nämä mittarit tulen julkaisemaan lähitulevaisuudessa.)

Raul Hellbergin neuvot peruskuntokauteen

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, olen sitoutunut harjoittelemaan vuoden ajan Hellbergin oppien mukaisesti. Käytän siis niitä ohjeita, jotka löytyvät Raul Hellbergin "Pyöräily"-kirjasta vuodelta 1937. Tiivistän tähän postaukseen Hellbergin kirjan neuvot kilpapyöräilijälle marraskuusta helmikuuhun. Hän suosittelee pyöräilijälle ulkoilun lisäksi voimistelua; käsittelen sitä erikseen toisessa kirjoituksessa.

Kirjan lukija joutuu hieman ponnistelemaan ja lukemaan rivien välistä, koska Hellberg ei missään vaiheessa anna tarkkoja viikko- tai kuukausiohjelmia ja rytmityksiä. Hän antaa lähinnä karkeita neuvoja ja apuja oman ohjelman suunnitteluun. Näin hän sen ominaiseen tyyliinsä perustelee:

"Älyllisesti takapajulla oleva pyöräilijä ei osaa laskea ja suunnitella oikein harjoituksiaan ja valmennustaan, junnaa vain valmiin »reseptin» lävitse, vaikka terve äly kieltäisikin — jos hänellä sitä olisi — mahdollisesti niin tai näin tekemästä."

Tässä Raul Hellberg oli mielestäni aivan oikeassa, vaikka sanavalinnat olisivat voineet olla vähemmän ilkeitä. Hän antaa urheilijalle mahdollisuuden käyttää omia aivojaan; hän antoi peruseväät, jotta kukin voisi räätälöidä itselleen omanlaisensa kaavan. Tällöin ei tule väärinymmärryksiä eikä epäolennaisuuksiin tarttumisia. Valmiiksi pureskeltuja viikkokaavoja saatetaan lukea kuin piru raamattua. Hellberg ymmärsi yksilöllisyyden tärkeyden ja painotti kaikessa yksilön omia tuntemuksia ja kokemuksia.

Marras-joulukuu on ohjeiden mukaan nimellisesti lepokausi. Treeni saa Raul Hellbergin mukaan olla lähes mitä tahansa:

"Kilpapyöräilijän harjoittelu jakautuu tasaisesti koko vuodelle. Varsinainen lepokausi on hyvin lyhyt, vain pari, kolme kuukautta kestävä, mutta senkin aikana on miehen pidettävä hyvää huolta yleiskunnostaan, jotta hän taasen kevään tullen olisi parhaimmassa mahdollisessa henkisessä ja ruumiillisessa vireessä aloittaessaan varsinaisen monikuukautisen harjoituksensa."

Oletus on, että kilpapyöräilijällä on takanaan raskas kilpailu- ja harjoittelukausi, josta on pikkuhiljaa laskeuduttu alas vähentämällä rasitusta asteittain. Tämän viikkojakin kestävän laskeutumisen jälkeen lepoa saa siis pitää niin paljon kun haluaa. Mutta kirjasta on tulkittavissa, että marras- ja joulukuussa ulkoilua ja voimistelua sopii kuitenkin tehdä kelien ja voimien mukaan, vaikka joka päivä mutta ei välttämättä. 

Vuoden alun harjoittelussa kuitenkin puhutaan jo "kuntopohjan" tekemisestä, vaikka toden teolla ns. "kuntoutuminen" alkaa vasta maaliskuussa. Raul Hellberg kuvaa tammi-helmikuun harjoittelua muun muassa näin;

"Olettaen, että koko syyspuolikin on lepokaudesta huolimatta harjoiteltu kuntoutumista silmällä pitäen, alkavat varsinaiset kaavamaisemmat kuntoutumisharjoitukset heti vuodenvaihteen jälkeen."

"Tammikuun ulkoharjoittelulle tunnusomaisinta on vapaus. Ulkoharjoittelu on pääasiassa vapaaluontoista. Sitä sovelletaan erilaisina liikehtimisinä ulkoilmassa, ilman mitään kiintonaista kaavaa. Raskauteen nähden ei ole olemassa mitään määrättyä rajaa. Liikkuminen ulkona mitä erilaisimmissa tarkoituksissa, ulkoilu sanan reippaimmassa merkityksessä — siinä ne muodot, joina ulkoharjoittelu tähän vuodenaikaan ilmenee. Tällöin ei ole olemassa minkäänlaista vaaraa, että ulkoilu muodostuisi vahingolliseksi tai orjalliseksi. Pääasia on, että mahdollisimman vähällä työllä ja mukavalla tavalla hankitaan jonkinlainen kuntopohja, jota tarvitaan maaliskuun kovempia kuntoutumisharjoitteluja varten niin kävelyllä kuin pyöräilylläkin."

"Ulkoilla voidaan joko kerran, kahdesti tai kolmestikin viikossa — tapa ja määrät ovat sivuseikka —, kunhan vain pidetään muistissa pääasia: ollaan ulkona, kerätään kuin huomaamatta voimia kevätharjoittelua varten ja totutaan samoin kuin huomaamatta raikkaaseen, vahvistavaan talvi-ilmaan."

Maaliskuusta eteenpäin harjoittelu onkin jo astetta totisempaa touhua. Analysoin sitä tarkemmin vuoden alussa.

Kävely peruskuntoharjoittelun muotona

Historian valossa ei ole mikään yllätys, että Hellberg suosittelee kävelyä talven peruskuntoharjoitukseksi. Entisajan urheilijoista ainakin Hannes Kolehmaisen, Paavo Nurmen ja myöhemmin Eero Mäntyrannan on kerrottu harjoitelleen talvisin kävelyä. Hellberg ei halua määritellä kävelyjen matkoja tai aikaa, vaikkakin eräässä kohtaa hän pitää hyvänä matkana 8-12km, joka vastannee 1,5-2 tunnin liikkumista. Joka tapauksessa lihakset tuli olla irtonaisia ja askel reipas. 

Itselleni tämä sopii itse asiassa erinomaisesti. En ole oikeastaan koskaan harjoitellut kävelyä treenimielessä, koska se on vaikuttanut liian nössöltä ja vanhusmaiselta hurjan ja verenhimoisen urheilijan maineelle. Jotenkin kävely ei ole koskaan tuntunut muodikaalta tosiurheilijan treenaukselta tai edes mitenkään houkuttavalta tekemiseltä, koska se on niin hidasta. Ajatus on kuitenkin nyt keski-ikää lähestyessä alkanut kiinnostamaan. 

Olen nyt toteuttanut kävelyä koiran kanssa melko ahkerasti marras- ja joulukuun aikana. Tehoja en ole käytännössä tehnyt, lukuunottamatta pieniä spurtteja jyrkissä ylämäissä. Parin tunnin kävelylenkki tuntuu jonkun verran jaloissa seuraavana päivänä, mutta niitä pystyy silti ongelmitta toistamaan peräkkäisinä päivinä.

Raul Hellberg kuvaa kävelyä mm. näin:

"On huomattava, että kävelyharjoitus ei ole pääasia; pääasia on saada ruumiillinen kunto nousemaan kävelyn avulla kestämään kevään pyöräilyharjoittelun rasituksia."

Minkälaista treeniä kävely sitten nykytietämyksen mukaan on? 

Olisin muuten testannut kävelysykkeeni, mutta älykelloni ei toimi, koska se ei ole yhteensopiva nykyisen puhelimeni kanssa(kyllä, näinkin voi nykyään tapahtua!). Muutenkin tarkoitukseni on treenata 1930-luvun ohjeiden mukaisessa mielentilassa, eikä siihen tietenkään oikein sovi sellaisten laitteiden käyttäminen.

Olen tosin aikoinaan käyttänyt sykemittareita niin paljon, että osaan arvioida sykkeeni ilmankin. Reippaassa kävelyssä se tuntuu olevan 110-120 lyönnin paikkeilla eli matalahkolla peruskestävyysalueella. Hengitys kulkee pääosin nenän kautta, ylämäet tuntuu vähän työläältä mutta missään nimessä maitohappoja ei kerry. Todennäköisesti olen siis suurinpiirtein oikeilla hehtaareilla eli niin kutsutulla pk-alueella, ehkä vähän alakanttiin(nk. pk1-alue). 

Olen aina ollut herkkä saamaan kaikenlaisia pieniä rasitusvammoja mutta kävelyssä tuntuu loukkaantumis- ja ylirasitusriski olevan lähes nolla, kunhan kengät ovat sopivat. Aivan kuin Hellberg sanoi, tuntuu, että kuntoa tulee ikään kuin vaivihkaa. Tunnen olevani suurimman osan ajasta lähes täysin palautunut, vaikka lihaksissa onkin tuntemuksia edellispäivien kävelylenkeistä. Kävelyn jälkeen on virtaa osallistua kotitöihin ja elää muutenkin normaalia elämää. Mikään ei estä lähtemästä kävelylle myöhäänkin illalla, koska yöunet eivät ainakaan itselläni kärsi näin matalatehoisesta liikunnasta. Kävelylle voi mennä vaikka pitkän päivän päätteeksi väsyneenä. Vaatetusta ei tarvitse juurikaan miettiä, ylipukeutuminen on jopa ihan suotavaa kun kävelyvauhdissa ei tarvitse miettiä hien jäätymistä viimassa. Lenkin pituudellakaan ei ole edes juurikaan väliä, jos pitää sen mielentilan, että kaikki mitä saa aikaiseksi on plussaa.  

Toisin kuin olen viime vuosina ajatellut, ehkäpä tällainen aika ajoin suurempi rauhallinen määrä sopii kiireelliselle ihmiselle oikeastaan tavallaan jopa paremmin kuin lyhytkestoinen ja korkeatehoinen intervallitreeni! Kovia intensiivisiä harjoituksia joutuu aina suunnittelemaan ja sovittelemaan elämään tarkemmin juuri syömisen, nukkumisen, palautumisen ja vireystilojen kannalta. Muun elämän kuormitus haittaa aina merkittävästi keskittymistä kovatehoisiin treeneihin. Kiireellä tehty lämmittely ja yhtäkkinen kovatehoinen treeni saattaa altistaa ikäville rasitusvammoille, jotka pilaavat harjoittelua joskus pikäksi aikaa. 

Maaliskuuta kohti

Helmikuussa Hellberg antaa luvan alkaa tekemään pidempiä kävelylenkkejä kuntoutusmielessä tiheämmin, eli ns. kuntoutuskävelyä. Pyöräilykin on määrä pikkuhiljaa aloittaa. Tähän lainaukseen voisi tiivistää Raul Hellbergin tammi-helmikuun harjoittelun:

"Pääasia tammi—helmikuun harjoittelulle on, että näinä kahtena kuukautena kootaan innostusta ja harjoitusvoimaa, tarmoa, niin paljon, että kun maaliskuu lähenee, miehen on vaikea pysytellä paikallaan (hänet pitää sitoa sänkyyn kiinni, kuten ruotsalaishiihtäjät ennen 50 km:ä Garmisch-Partenkirchenissä!). Mitä korkeammalle harjoitteluinnostus saadaan nousemaan, sen parempi. Muistettava on kuitenkin, että pyöräily on hyvin suuressa määrin myöskin henkistä harjoittelua. Pyöräilyharjoittelu yleensä ja varsinainen maantieharjoittelu erikoisesti on niinaikaa viepää ja raskasta hommaa, että tässä suhteessa merkitsee miehessä itsessään piilevä palava harjoitushenki ja oikea vire paljon. Jos tämä henki häviää — jokainen pyöräilijä tietää sen hyvin —, on harjoituksia hyvin vaikea päästä jälleen lamaannustilasta nostamaan."

Hellberg varoittaa "liikaprässäyksestä", jota ei missään nimessä saa tehdä tähän aikaan vuodesta. Hän korostaa muutenkin hyvin painokkaasti urheilijan henkistä puolta. Kuten hän edellä olevassa lainauksessa ilmaisi, ajatuksena on kerätä harjoittelumotivaatiota ja kuntopohjaa kevättä varten. Minkäänlaista lamaannusta tai haluttomuutta harjoitteluun ei saanut tulla:

"Ns. »mustat päivät» ovat kaikille pyöräilijöille tutut. Tarkoitamme hetkiä, jotka auttamattomasti tulevat, kun viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen olemme pitäneet lujaa harjoitustahtia. Yhtä ja samaa ohjelmaa on junnattu ja taas junnattu, ja lopulta alkaa tuntua siltä, kuin olisi ulos lähtiessä jokin paha vaiva pidättelemässä miestä kiinni!"

Juuri minkäänlaisia harjoitusmääriä tai rytmityksiä ei Hellberg siis alkuvuodelle määrää.

Ajan elinolosuhteet ja soveltaminen

Varsinaista pyöräharjoittelua Hellberg ei määrää sydäntalveen marras- ja helmikuun välille, johtuen tietenkin keliolosuhteista, sen ajan teiden huonosta talvikunnossapidosta ja pyörienkin ominaisuuksista. Myöskään mihinkään harjoitusleirille Espanjan lämpöön ei noin vain 1930-luvulla lähdetty. Hellbergin asenne on kuitenkin loistava, eikä hän suomalaista talvea mitenkään sen kummemmin harmittele. Helmikuun aikana pyörä joka tapauksessa kaivetaan esille:

" ...Johtuu tietysti paljon ilmoista, voidaanko ulkona jo ajella, mutta pyörä on joka tapauksessa kunnostettava harjoitusajoja varten jo tällöin. Henkisestikin on tällä toimenpiteellä hyvin piristävä ja elvyttävä vaikutus. Pyöräilijä tuntee, että nyt tuo »homma» taas alkaa toden teolla."

Syksyllä ja talvella puhuttiin ns. kelirikosta; suurin osa kotimaisista teistähän oli huoltoa vaativia sorateitä, jotka eivät tiettyihin aikoihin vuodesta kertakaikkiaan pysyneet käyttökunnossa. 30-luvun kilpapyörätkin olivat itseasiassa etäisesti nykyisten gravel-pyörien tapaisia, joissa oli pitkä akseliväli, loivat kulmat ja 35-38mm renkaat. 

Pyörät olivat perusteellisen huollon tarpeessa usein, jos ne halusi pitää hyvässä kunnossa; keskiöt, navat ja muut laakeriosat olivat huonosti suojattuja, ja rospuutto-aikoina pitkien soratielenkkien aikana likaa ja kosteutta ajautui varmasti kuulalaakereiden pintoihin. Välineeseen tuli tottua, koska menestyvällä kilpapyöräilijällä tuli olla "teknilliset ominaisuudet", eli kyky hoitaa pyöräänsä oikein ja säännöllisesti. Välinerikkoja Hellberg piti aloittelijoiden omina virheinä, mestaripyöräilijöille tapahtui korkeintaan rengasvaurioita. Hellberg kehoittaa ottamaan pyörän kevään lenkeille mukaan ja tarvittaessa vaikka taluttamaan ajokkia pahimpien kelirikkojen kohdalla. 

Tekniikkarullia oli olemassa jo tuolloin, mutta varsinaiseen pitkäkestoisempaan harjoitteluun niistä ei varmaankaan yleisesti ajateltu olevan. Zwiftiä tai paljon muutakaan viihdettä ei tietenkään rullien kaveriksi ollut, eikä tainnut olla myöskään sähköisiä tuulettimia parantamaan ilmanvaihtoa. Edes sähköistetty asunto tai omakotitalo ei ollut itsestäänselvyys. 

Maaliskuussa Hellberg määrää ajettavaksi jo reippaasti kilometrejä maantiellä. Itselleni tuo lisämausteen pitkä pohjois-suomen talvi, kun sulalle maantielle pääsee luultavasti aikaisintaan huhtikuun aikana. Porvoossa pääsee tien päälle huomattavasti aikaisemmin. En anna tämän kuitenkaan häiritä, aikomukseni on soveltaa ja korvata varhaisen kevään lajinomaiset harjoitukset sekä trainerilla että ajamalla ulkona sopivalla pikkupakkasella nastarenkailla. Toki Hellberg mainitsi myös hiihdon eräänä talviliikuntamuotona.

Pystyn helposti ja hyvällä omatunnolla istuttamaan Hellbergin peruskuntokauden ohjeet omaan elämääni, koska ne ovat niin vapaamuotoisia ja avoimia. 

Hellbergin talviharjoittelun tiivistys ja omat tuntemukset

Joskus on sanottu, että urheiluharjoittelu on yksinkertaisimmillaan ärsykkeiden antamista keholle, josta sitten palautumisen kautta saadaan kehitystä. Hyvin varhain urheilumaailmassa hoksattiin lisäksi, että ärsykettä kannattaa aina välillä vaihdella, ja jo 30-luvulla moni ymmärsi jonkinlaisen kuukausi- ja vuositasolla tapahtuvan jaksotuksen ja progressiivisuuden merkityksen. Kehitystä on vaikea saada, jos samankokoista ja -tyyppistä kuormitusta toistaa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Myös Hellberg ilmaisee, että välillä on tehtävä jotain, joka on räikeän vastakkaista itse kilpailuihin ja spesifiin kilpailunomaiseen treeniin.

Näitä ärsykkeen ja palautumisen perusteemoja ei nykytietämys ole sadan vuodenkaan aikana kumonnut, päinvastoin. Tässä mielessä tällainen vanhahtava harjoittelu ei siis loppujen lopuksi ihan hirveästi poikkea modernista ajasta. Mutta näiden universaalien perusasioiden ympärille on tullut paljon kaikkea muuta käytännön toteutusta monimutkaistavaa. 

Tieto lisää tuskaa. Kaiken muun unohtaminen ja Hellbergin alkukantaisiin ajatuksiin keskittyminen tuntuu jotenkin suunnattoman vapauttavalta. Ainakin tämä loppuvuoden treenaus on ollut todella mutkatonta ja rentoa. Mittaan vain tuntimääriä ja arvioin omia tuntemuksia ja kirjoitan ne harjoituspäiväkirjaan. 

Samaan aikaan tuntuu, että tällaisella harjoittelulla voisi ehkä todellakin saada aikaan jotain kestävän fyysisen kehityksen tapaista. Puhtaassa kävelyn kaltaisessa alatason pk-harjoittelussa tuntuu selvästi tapahtuvan jonkinlaisia verenkierrollisia ja aineenvaihdunnallisia muutoksia kehossa. Pelkällä kävelyllä tuskin hirveästi tulee suoraa suorituskykyä ja puhtaita watteja kampiin mutta tietynlainen peruskuntotaso tulee kuitenkin pidettyä yllä ja oletettavasti pienet kehittävät vaikutukset kantavat pitkällä tähtäimellä tulevaisuuteen. Jonkinlainen henkinen ja fyysinen valmius vastaanottaa myöhemmin kovempitehoista rasitusta ehkä samalla syntyy. 

Ehkä tällaista todella matalan tehon peruskuntoharjoittelua voi myös ajatella tavallaan ilmaisena harjoitteluna; siitä ei joudu maksamaan hintaa henkisen tai fyysisen rasituksen muodossa mutta hyötyjä kuitenkin on tarjolla. 

Eikä voi myöskään vähätellä Hellbergin mainitsemaa talvisen kylmän ulkoilman vaikutusta kehoon. Kevään kosteankolea ilma tuntuu ehkä jopa houkuttelevalta talven pakkasilman kuivattaneille keuhkoille. 

Toisaalta niin kuin aiemmin tuli todettua, samanlaista settiä ei voi jatkaa loputtomiin. Sielun ja ruumiin valmistaminen ja rohkeuden kerääminen kevään äärimmäistä kuntoutusta ja prässäystä varten on hyvässä vauhdissa!

Ennennäkemätön ihmiskokeilu alkaa

Ajakaa siis paljon! Ajakaa yhä uudestaan — pitkiä, raskaita matkoja — ja huomioikaa, mitä ajokilometrit teille opettavat! Vain tätä tietä voi teistä joskus tulla suurpyöräilijöitä. Raul Hellberg, 1937

Lähtötilanteen umpikuja

Syksyn -23 aikana innostuin pyöräilystä uudelleen. Sain kasaan vaatimattomasti mutta säännöllisesti 6-9 tuntia viikossa, johon olin työssäkäyvän perheellisen kiireisiin nähden oikein tyytyväinen. En ole tällaisiin määriin kyennyt ehkä viimeiseen kymmeneen vuoteen. Lenkkeily oli enimmäkseen rentoa peruskestävyysvauhtia satunnaisilla kaavattomilla välikireillä fiiliksen mukaan. Lokakuun Krossikommuunin cyclocross-kisoissa Kempeleessä taistelin itseni sijalle 8/25. Harjoitustempoissa ajo sujui paremmin kuin vuosiin. 

Lokakuussa aloin ankarasti miettimään harjoitussuunnitelmaa ja lähestymistapaa seuraavan kauden harjoitteluun. Olisi kuitenkin samalla poistuttava niistä annetuista sapluunoista, jotka ovat aiemmin urheilumaailmassa tuoneet henkistä taakkaa (näitä kävin läpi ensimmäisessä postauksessa).

Lyhyesti sanottuna halusin takaisin siihen, mikä pyöräilyssä viehätti ensimmäisinä juniorivuosina. Kehitystä tapahtui, kun nousi pyörän päälle ja ajoi kaikkia vauhteja. Lisää kehitystä tuli, kun ajoi vähän lisää. Vanhojen kisaveteraanien antamat neuvot olivat yksinkertaistettuja ja vanhahtavia mutta ah, niin helppoja ja sisäistettäviä. 

Valitettavasti olen kuitenkin luonteeltani kyseenalaistava, utelias ja sairaalloisesti ylipohtiva. Nämä ominaisuudet ovat aikaisemmin olleet urheilu-urani akilleen kantapäitä ja jopa koituneet kohtalokseni. Olen vuosien varrella käynyt lajiliiton valmennuskurssin, käyttänyt vapaa-aikaani lukemalla kymmeniä kirjoja harjoittelusta ja lukemattomia artikkeleita ja muita kirjoituksia netissä. Ongelmani on soveltamisessa; kestävyysurheilun maailma tuli kokoajan entistä sekavammaksi. Olen kuullut ja lukenut samoihin kysymyksiin jopa täysin ristiriitaisia vastauksia. Tutkimustuloksista tehdään sellaisia johtopäätöksiä mitä milloinkin halutaan.

Syytän itseni lisäksi myös ympäristöä. Miksi pyöräilystä on tullut salatiedettä? Miksi yhtäkkiä sanotaan, että harrastajana kehittyminen on vaikeaa ilman syke- ja tehomittaria ja niiden numeroiden analysointitaitoja? Miksi vanhojen jäärien kestävyysurheiluneuvot (pitää pystyä puhumaan jne.) eivät enää ole päteviä tai riittäviä? Miksi harjoittelu tuntuu nykyään niin tekniseltä ja ylitarkalta? Miten voi olla, että tutkijoiden ja valmentajien keskuudessa on edelleen niin paljon erilaisia mielipiteitä? 

Kaipasin minimalismia ja yksinkertaisuutta huokuvia metodeja. Jotain vanhaa, uutta, suurta ja radikaalia. Jotain tämän vallitsevan modernin kulttuurin paradigmojen ulkopuolelta. Etsin inspiraatiota, joka tappaisi tämän masentavan tiedettä ihannoivan aikakauden! 

Nousu kapinaan dataa vastaan

Etsin, mutta en löytänyt ratkaisun avaimia kreikkalaisesta filosofiastakaan. Sen sijaan kesällä lukemani kuuluisan pyöräilijä Raul Hellbergin kirjoittama ”Pyöräily” -kirja vuodelta 1937 jäi mieleeni. (Kirja löytyy mukavasti ilmaiseksi Google Play -palvelusta) 

Hellyyttävän vanhanaikaisen kirjan luettuani jäin miettimään, voisiko kaikki tarvittava harjoittelutieto edelleenkin löytyä yhdestä yksinkertaisesta kirjasta ilman yhtään kaaviota tai laskukaavaa? Ainoat kirjasta löytyvät harjoitteluun liittyvät numerot ovat karkeita kilometrimääriä lenkeillä. Ei ollut sykemittareita eikä tiukasti rajattujen sykealueiden määrittämistä. Ei kalliita tehomittareita, raskaita FTP-kuntotestejä tai teoreettista harjoituskuorman laskemista. Ei mittareiden jatkuvaa lataamista, ei herkästi hajoavien sykevöiden tai epätarkkojen rannesykemittausten kanssa tappelemista. Ei epäluotettavia bluetooth-yhteyksiä, ei ohjaustangon suuren kosketusnäytön numeroiden tuijottamista ja jollain tarkkaan määritetyllä syke- tai tehoalueella pysymistä. 

Hellbergin opit voisi tiivistää näin: tee paljon aerobista matalatehoista liikuntaa ja erilaisia osittain fiiliksenomaisia kovia harjoituksia 1-3 kertaa viikossa. Joitakin pitkiä, rankkoja ja maantiekilpailunomaisia harjoituksia. Lisäksi hierontaa, jonka jossain määrin voi korvata saunomisella. Vähän epämääräistä voimistelua siinä sivussa. Siinäpä tärkeimmät, ja ei muuta kun ajamaan. Hellbergin filosofia kuvastaa alkeellisuudessaan aikaansa. 

Intervalliharjoitteluakaan ei vielä tuohon aikaan ollut. Moderni tieteellinen valmentajahan määrittelee intervallien minuuttimäärät, tehot watteina ja palautusajat tarkkaan. Tyypillinen urheilijalle tarkkaan kuntotestien mukaan laskettu modernin ajan maksimikestävyysharjoitus voisi lukea vaikkapa näin: "6x4min(3min pal.) 330w-350w (syke 175-185)". Tyypillinen Raul Hellbergin neuvo kovaksi harjoitukseksi taas voisi kokonaisuudessaan olla tällainen: "aja kovaa 15km"! 

Eräs nykytilan masentavuutta ja tosikkomaisuutta kuvaava seikka on se, että lähes 100 vuotta vanha juoksijoiden vapaan ja mielivaltaisen harjoituksen nimitys vauhtileikittely on kadonnut lähes kokonaan suosiosta urheilupiireissä. Pyöräilymaailmassa en ole törmännyt juuri ollenkaan tähän termiin koko 2000-luvun aikana. Olen kenties väärä henkilö arvioimaan, mutta uskon, että myös juoksijoiden keskuudessa tämä ns. VL-harjoitus koki arvonpudotuksen sykemittareiden yleistyttyä 1990-luvulla ja jopa kuoliniskun viimeistään GPS-mittareiden myötä. Vaikkei hän käytä samaa termiä, niin Hellberg määrää myös käytännössä kovia vauhtileikittelyharjoituksia vetoamalla spontaaniuteen; "... ajetaan n. 30-40 km, vaihtelevalla nopeudella, aika ajoin kovaa, välillä taas pidätellen".

Kuinka vapauttavaa ja vallankumouksellista! 

Pitäisiköhän minun alkaa treenaamaan Hellbergin opein?

Mutta näin 2020-luvulla herää tietenkin refleksinomaisesti vain yksi ja ainut kysymys; voiko sitten tällainen yksinkertaistettu ja laitevapaa todella vanhan koulukunnan treenaus olla tehokasta? Voiko ilman harjoitteludataa tulla fyysistä kehitystä? Yritysmaailman mantra; mitä ei voi mitata, sitä ei voi kehittää, on siirtynyt ajattelumallina myös urheiluun pikkuhiljaa syke- ja teho- ja laktaattimittareiden yleistymisen ja niiden markkinoinnin vauhdittamana. Modernin maailman teesien mukaisestihan kaiken tekemisen arvoisen tekemisen tulee olla tehokasta ja täsmällistä. Mittalaitteitahan perustellaan sillä, että treenit saadaan määriteltyä tieteellisen tarkoiksi; optimaalisiksi. Muodikkain termein "marginaaliset hyödyt" on käytettävä hyväkseen, koska "monesta purosta kasvaa iso virta". Jos kerran näkee vaivan treenata, miksei sitten "treenaisi älykkäästi"!

Voidaan kuitenkin väittää, että perusteet ovat monin tavoin ongelmalliset. Amatööriurheilijalle ja lajin aloittelijalle tilanne vaikeutuu vuosi vuodelta, kun tiedon ja mielipiteiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Metsää on yhä vaikeampi erottaa puilta ja koko touhu vaikuttaa sivullisille luotaantyöntävältä, pelottavan monimutkaiselta ja insinöörimäiseltä. Jo urheilukellon käyttöönotto on lähes kenelle tahansa oma tekninen ponnistuksensa, puhumattakaan laitteiden tuottaman datan läpikäynnistä ja tulkinnasta. Tämän modernin elämäntyylin mukaisesti samalla kehittymisen kiire nousee matkasta nauttimisen tilalle. Tässä ahdistavassa ympäristössä on ihan ymmärrettävää, että tiedon analysointi on helpompi ulkoistaa ammattivalmentajille, jotka usein markkinoivat palveluitaan mahdollisimman ajankohtaisen valmennustietämyksen avulla.

Elektroninen mittari ja valmentaja ovat myös ulkopuolisuudessaan puolueettomia, ja tämä nähdään jostain syystä ehdottomasti vain hyvänä asiana! Tällä vuosituhannella ja some-aikana harvalla nuorehkolla ihmisellä on muutenkaan luottamusta ja arvostusta omaan fyysiseen minään. Voisiko lihastuntumaan ja hengitykseen tietoinen keskittyminen ilman häiriötekijöitä vahvistaa näitä minän sisäisiä kommunikaatioyhteyksiä?

Voidaan myös kysyä, että onkohan tällä kaikella optimoinnilla ja mittaamisella edes lopulta niin paljon merkitystä? Ehkä harjoittelun kuorma tasaantuisi luontaisesti pidemmällä aikavälillä pelkästään oman kehon intensiivisellä kuuntelulla, tunnollisella harjoituspäiväkirjan pidolla, yksilöllisellä oppimisprosessilla ja sitä kautta löytyvällä kuormituksen ja levon keskinäisellä suhteella. Pystyttäisiinkö siis ne suurimmat hyödyt saavuttamaan pelkästään näillä keinoilla?

Voisiko silloin urheilijan henkisiä resursseja siirtyä johonkin olennaisempaan vai onko laitteista saatu hyöty niiden mahdollisesti tuomaa stressiä ja suorituskeskeisyyttä tärkeämpää? Voisiko urheiluharrastus olla tyydyttävämpää pitkällä aikavälillä ja kuinka paljon tässä on yksilöllistä vaihtelua?

Salaliiton paljastus ja syvällisemmän ajattelun muutos

Datan valta-asemaa voidaan pohtia syvällisemminkin. Jos mitattava todellisuus on yhtä kuin koettu todellisuus, niin kuinka surua ja rakkautta voidaan mitata? Kaiken elämän symbolismin, kauneuden, taiteen ja elämänilon on korvannut modernin maailman kylmät ja näennäisrealistiset numerot! Numerot, jotka eivät tiedeuskovaisten mielestä valehtele koskaan. Elämisen voima, henkinen hyvinvointi ja kaiken tiedon suhteellisuus ovat jätetty taka-alalle ja tilalla on vain järki ja absoluuttinen, lopulliseksi ajateltu tieto ja totuus. 

Kaikki tieto on kuitenkin lopullista vain toistaiseksi!

Jos annamme vallan datalle, menetämmekö kontaktipinnan ja herkkyyden itseemme ja itseämme kohtaan? Eikö paras tietous löytyisi kuitenkin yksilöstä itsestään? Onko meillä jokin luontainen taipumus uskoa ennemmin ulkopuolelta tulevaa tietoa? 

Voisimme yhdessä aloittaa amatööriurheilun uskonpuhdistuksen aikakauden, eli tehdä jonkinlaisen elämykseen keskittyvän meditatiivisen mielentilan lanseerauksen. Tässä mielentilassa pyritään kehon ja mielen viestien avulla kohti onnellista ja vapaata urheilullisuuden uljasta laukkaa! 

Tällaisia kysymyksiä, teemoja ja visioita tulen pohtimaan blogissa tämän vuoden mittaisen yhden henkilön(n=1) tutkimuksen kuluessa. Kokeilen siis itse käytännössä, minkälaista treenaus vanhojen oppien mukaan on ja voiko sillä saada aikaan urheilullista tai henkistä kehitystä. Raul Hellberg toimikoon kirjansa kautta pääasiallisena valmentajanani seuraavan vuoden aikana. Olen itse tehnyt vuosien varrella kaikki mahdolliset virheet harjoittelussani, joten minulla ei ole tässä enää mitään menetettävää!

Tulen tulevissa blogiteksteissä avaamaan kirjan harjoitteluohjeita ja jaan kokemuksiani niiden soveltamisesta tähän päivään. 

Vuosi Raul Hellbergin 1930-luvun ohjeiden mukaan mestaripyöräilijäksi on siis alkanut. Kirjoitan tätä joulukuussa 2023.

Esittelykirjoitus — Blogi kivisestä matkasta mestaripyöräilijäksi

Tämä maantiepyöräilyblogi on tehty rakkaudesta lajiin. 

Ei kuitenkaan sellaisesta romanttisesta rakkaudesta, josta voisi kertoa ruusuisia tai edes eroottisia tarinoita. Kirjoittajan 20 vuotta kestänyt suhde kilpapyörään on teennäinen, monimutkainen, ahdistava ja monin tavoin ongelmallinen. Molemminpuolinen lähestymiskielto olisi paikallaan. Nuoruuden viaton harrastus on kasvanut minipossun tavoin nyt piinaavaksi ja vastenmieliseksi siaksi. 

Pyörä tuo pelkoa henkilökohtaisesta häpeästä ja nöyryytyksestä. Ylpeän ja ryhdikkään urheilijan identiteetti romuttui ja tilalle tuli nuijittu surkimus. Häviö kilpailussa oli häviö elämässä. Todellinen henkinen itseruoskinta alkoi jälkeenpäin – ristiriitaisesti vasta kaikkien niiden fyysisten harjoitusten ja aktiivisimman uran päätyttyä.

Pyörä ei tuonut sitä mitä se lupasi – utopia onnellisuuden omenapuusta jäi häilyväksi haaveeksi. En päässyt huipulle; puu ehti kuin silmänräpäyksessä kasvaa ulottumattomiin. Tilalle jäi pelkästään puun juurella lamaantunut seisoskelu nolon värinen kastelukannu kädessä.  Olikin yhtäkkiä nöyrryttävä ja poimittava nautinnon ja onnellisuuden hedelmien mätäiset jämät itse itselleen. Oli siis kyykistyttävä yhdessä muiden pyrkyreiden ja ruman rahvaan kanssa, pahoiteltava pyllistämistä ja varottava selkäänpuukottajia! Maahan tippuneet toukansyömät palaset eivät houkutelleet, enkä periaatteen vuoksi halunnut tyytyä rahvaanomaisiin marjoihin ja vihanneksiin.

Olivatko lupaukset todella pyörän ääniä vai oliko pyörä todellisuudessa vain sairaan kilpailukeskeisen yhteiskunnan kirjekyyhkynen? Kyyhkynen, joka houkutteli jahtaamaan huippu-urheilun pinnallisia rikkauksia, julkisuutta ja ihailijoita? Kirje, jonka uljaat valheet saavat nuoret urheilijat pönkittämään kansakunnan ja yhteisön heikkoa itsetuntoa? 

Koko hedelmäpuun utopia oli harha; pyörä oli väärä profeetta, joka houkutteli palvomaan lopulta vain sitä suurinta epäjumalaa, rahaa! Tällä ihmisten keksimällä henkiolennolla on antaa vain yksi elämänkäsky; tulos tai ulos. Paholaisia ja talouden rattaiden jarruja ovat onnellisuus ja kohtuullisuus. 

Suhteessa pyörään on myös vihaa ja katkeruutta. Pyörä näytti antavan mahdollisuuden voittoihin, kunniaan ja menestykseen – se vaikutti olevan kuin pysyvä ja ikuinen onnellisuuden injektio suoraan suoneen. Tikapuut olivat kohdallaan mutta nihilistinen ja kiero maailma pystytti ne ja saman tien painosti laittamaan ne polttopuiksi. Vaihtoehtoinen persoonani lähti etsimään tulitikkuja.

Vuonna 2010 Kuusamon kentällä rata-ajoissa. (Kuva Jaana Pesonen)

Mutta mitä muuta tällä turmeltuneella maailmalla oli tarjota tilalle muuta kuin pinnallisuutta, ahneutta, juoruilua ja turhuutta? Ei yhtään mitään! Minulle pikkuhiljaa selvisi, että vain kärsimys tuottaa tunteita ja ilman sitä nautinto menettää merkityksensä. Tajusin, että hedonismin tie vie ahneuden kautta rappioon. Opin, että dopamiinia tulee käyttää säästäen; mitä suurempi kärsimys, sitä suurempi hyvinvointi. Askeettisen kurjuuden sietokyvyn kehittäminen onkin elämän voimalle ensisijaista.

Hukkaan heitettyjen vuosien takia urheilulliset voitot ovat karanneet yhä kauemmaksi. Lehdistö, tukijat ja kannustajat ovat kaikonneet ja ketään ei kiinnosta sijoitukseni. Olisikohan sen kuulunut kokoajan ollakin näin ihanaa?

Jotain on kuitenkin tehtävä, koska sisäinen rauha puuttuu. Sateenkaaren päässä on oltava maaliviiva ja jonkinlainen ihmisyyden lopullinen tavoite; pysyvä onnellisuuden tila ja päässä olevien äänien hiljentyminen. Tällä ihmisyyden korkeammalla tasolla sisäiset ja ulkoiset demonit on voitettu vahvan irtioton voimin. Päänsisäisen taustakohinan hiljentäminen onnistuu vain mielentilan taajuuden vaihdolla. Pyörä on ratkaisu kaikkeen.

Vuonna 2023 Kempeleen cyclocross-kisat. (kuva Juhani Saario)

Tätä tuskaisaa ja ristiriitaista elämän tarkoituksen etsimisen prosessia urheilun avulla on tarkoitus raportoida tähän blogiin. Lukijoilta vaaditaan henkisyyttä, uskallusta ja taiteellista sielua. Watti-, syketietoja tai muuta nörttimäistä urheiludataa ei ole tulossa. Olet kohdeyleisöä, jos saat kieroa nautintoa junakolarin kaltaisten katastrofien hidastetusta katsomisesta. Toivottavasti tulet saamaan tyydytystä ja lohtua näistä kurjuuden kuvauksista.

Kirjoitan tätä Rovaniemellä marraskuun kaamoksessa vuonna 2023. Peruskuntokausi on aloitettu raivolla.