Ennennäkemätön ihmiskokeilu alkaa

Ajakaa siis paljon! Ajakaa yhä uudestaan — pitkiä, raskaita matkoja — ja huomioikaa, mitä ajokilometrit teille opettavat! Vain tätä tietä voi teistä joskus tulla suurpyöräilijöitä. Raul Hellberg, 1937

Lähtötilanteen umpikuja

Syksyn -23 aikana innostuin pyöräilystä uudelleen. Sain kasaan vaatimattomasti mutta säännöllisesti 6-9 tuntia viikossa, johon olin työssäkäyvän perheellisen kiireisiin nähden oikein tyytyväinen. En ole tällaisiin määriin kyennyt ehkä viimeiseen kymmeneen vuoteen. Lenkkeily oli enimmäkseen rentoa peruskestävyysvauhtia satunnaisilla kaavattomilla välikireillä fiiliksen mukaan. Lokakuun Krossikommuunin cyclocross-kisoissa Kempeleessä taistelin itseni sijalle 8/25. Harjoitustempoissa ajo sujui paremmin kuin vuosiin. 

Lokakuussa aloin ankarasti miettimään harjoitussuunnitelmaa ja lähestymistapaa seuraavan kauden harjoitteluun. Olisi kuitenkin samalla poistuttava niistä annetuista sapluunoista, jotka ovat aiemmin urheilumaailmassa tuoneet henkistä taakkaa (näitä kävin läpi ensimmäisessä postauksessa).

Lyhyesti sanottuna halusin takaisin siihen, mikä pyöräilyssä viehätti ensimmäisinä juniorivuosina. Kehitystä tapahtui, kun nousi pyörän päälle ja ajoi kaikkia vauhteja. Lisää kehitystä tuli, kun ajoi vähän lisää. Vanhojen kisaveteraanien antamat neuvot olivat yksinkertaistettuja ja vanhahtavia mutta ah, niin helppoja ja sisäistettäviä. 

Valitettavasti olen kuitenkin luonteeltani kyseenalaistava, utelias ja sairaalloisesti ylipohtiva. Nämä ominaisuudet ovat aikaisemmin olleet urheilu-urani akilleen kantapäitä ja jopa koituneet kohtalokseni. Olen vuosien varrella käynyt lajiliiton valmennuskurssin, käyttänyt vapaa-aikaani lukemalla kymmeniä kirjoja harjoittelusta ja lukemattomia artikkeleita ja muita kirjoituksia netissä. Ongelmani on soveltamisessa; kestävyysurheilun maailma tuli kokoajan entistä sekavammaksi. Olen kuullut ja lukenut samoihin kysymyksiin jopa täysin ristiriitaisia vastauksia. Tutkimustuloksista tehdään sellaisia johtopäätöksiä mitä milloinkin halutaan.

Syytän itseni lisäksi myös ympäristöä. Miksi pyöräilystä on tullut salatiedettä? Miksi yhtäkkiä sanotaan, että harrastajana kehittyminen on vaikeaa ilman syke- ja tehomittaria ja niiden numeroiden analysointitaitoja? Miksi vanhojen jäärien kestävyysurheiluneuvot (pitää pystyä puhumaan jne.) eivät enää ole päteviä tai riittäviä? Miksi harjoittelu tuntuu nykyään niin tekniseltä ja ylitarkalta? Miten voi olla, että tutkijoiden ja valmentajien keskuudessa on edelleen niin paljon erilaisia mielipiteitä? 

Kaipasin minimalismia ja yksinkertaisuutta huokuvia metodeja. Jotain vanhaa, uutta, suurta ja radikaalia. Jotain tämän vallitsevan modernin kulttuurin paradigmojen ulkopuolelta. Etsin inspiraatiota, joka tappaisi tämän masentavan tiedettä ihannoivan aikakauden! 

Nousu kapinaan dataa vastaan

Etsin, mutta en löytänyt ratkaisun avaimia kreikkalaisesta filosofiastakaan. Sen sijaan kesällä lukemani kuuluisan pyöräilijä Raul Hellbergin kirjoittama ”Pyöräily” -kirja vuodelta 1937 jäi mieleeni. (Kirja löytyy mukavasti ilmaiseksi Google Play -palvelusta) 

Hellyyttävän vanhanaikaisen kirjan luettuani jäin miettimään, voisiko kaikki tarvittava harjoittelutieto edelleenkin löytyä yhdestä yksinkertaisesta kirjasta ilman yhtään kaaviota tai laskukaavaa? Ainoat kirjasta löytyvät harjoitteluun liittyvät numerot ovat karkeita kilometrimääriä lenkeillä. Ei ollut sykemittareita eikä tiukasti rajattujen sykealueiden määrittämistä. Ei kalliita tehomittareita, raskaita FTP-kuntotestejä tai teoreettista harjoituskuorman laskemista. Ei mittareiden jatkuvaa lataamista, ei herkästi hajoavien sykevöiden tai epätarkkojen rannesykemittausten kanssa tappelemista. Ei epäluotettavia bluetooth-yhteyksiä, ei ohjaustangon suuren kosketusnäytön numeroiden tuijottamista ja jollain tarkkaan määritetyllä syke- tai tehoalueella pysymistä. 

Hellbergin opit voisi tiivistää näin: tee paljon aerobista matalatehoista liikuntaa ja erilaisia osittain fiiliksenomaisia kovia harjoituksia 1-3 kertaa viikossa. Joitakin pitkiä, rankkoja ja maantiekilpailunomaisia harjoituksia. Lisäksi hierontaa, jonka jossain määrin voi korvata saunomisella. Vähän epämääräistä voimistelua siinä sivussa. Siinäpä tärkeimmät, ja ei muuta kun ajamaan. Hellbergin filosofia kuvastaa alkeellisuudessaan aikaansa. 

Intervalliharjoitteluakaan ei vielä tuohon aikaan ollut. Moderni tieteellinen valmentajahan määrittelee intervallien minuuttimäärät, tehot watteina ja palautusajat tarkkaan. Tyypillinen urheilijalle tarkkaan kuntotestien mukaan laskettu modernin ajan maksimikestävyysharjoitus voisi lukea vaikkapa näin: "6x4min(3min pal.) 330w-350w (syke 175-185)". Tyypillinen Raul Hellbergin neuvo kovaksi harjoitukseksi taas voisi kokonaisuudessaan olla tällainen: "aja kovaa 15km"! 

Eräs nykytilan masentavuutta ja tosikkomaisuutta kuvaava seikka on se, että lähes 100 vuotta vanha juoksijoiden vapaan ja mielivaltaisen harjoituksen nimitys vauhtileikittely on kadonnut lähes kokonaan suosiosta urheilupiireissä. Pyöräilymaailmassa en ole törmännyt juuri ollenkaan tähän termiin koko 2000-luvun aikana. Olen kenties väärä henkilö arvioimaan, mutta uskon, että myös juoksijoiden keskuudessa tämä ns. VL-harjoitus koki arvonpudotuksen sykemittareiden yleistyttyä 1990-luvulla ja jopa kuoliniskun viimeistään GPS-mittareiden myötä. Vaikkei hän käytä samaa termiä, niin Hellberg määrää myös käytännössä kovia vauhtileikittelyharjoituksia vetoamalla spontaaniuteen; "... ajetaan n. 30-40 km, vaihtelevalla nopeudella, aika ajoin kovaa, välillä taas pidätellen".

Kuinka vapauttavaa ja vallankumouksellista! 

Pitäisiköhän minun alkaa treenaamaan Hellbergin opein?

Mutta näin 2020-luvulla herää tietenkin refleksinomaisesti vain yksi ja ainut kysymys; voiko sitten tällainen yksinkertaistettu ja laitevapaa todella vanhan koulukunnan treenaus olla tehokasta? Voiko ilman harjoitteludataa tulla fyysistä kehitystä? Yritysmaailman mantra; mitä ei voi mitata, sitä ei voi kehittää, on siirtynyt ajattelumallina myös urheiluun pikkuhiljaa syke- ja teho- ja laktaattimittareiden yleistymisen ja niiden markkinoinnin vauhdittamana. Modernin maailman teesien mukaisestihan kaiken tekemisen arvoisen tekemisen tulee olla tehokasta ja täsmällistä. Mittalaitteitahan perustellaan sillä, että treenit saadaan määriteltyä tieteellisen tarkoiksi; optimaalisiksi. Muodikkain termein "marginaaliset hyödyt" on käytettävä hyväkseen, koska "monesta purosta kasvaa iso virta". Jos kerran näkee vaivan treenata, miksei sitten "treenaisi älykkäästi"!

Voidaan kuitenkin väittää, että perusteet ovat monin tavoin ongelmalliset. Amatööriurheilijalle ja lajin aloittelijalle tilanne vaikeutuu vuosi vuodelta, kun tiedon ja mielipiteiden määrä kasvaa eksponentiaalisesti. Metsää on yhä vaikeampi erottaa puilta ja koko touhu vaikuttaa sivullisille luotaantyöntävältä, pelottavan monimutkaiselta ja insinöörimäiseltä. Jo urheilukellon käyttöönotto on lähes kenelle tahansa oma tekninen ponnistuksensa, puhumattakaan laitteiden tuottaman datan läpikäynnistä ja tulkinnasta. Tämän modernin elämäntyylin mukaisesti samalla kehittymisen kiire nousee matkasta nauttimisen tilalle. Tässä ahdistavassa ympäristössä on ihan ymmärrettävää, että tiedon analysointi on helpompi ulkoistaa ammattivalmentajille, jotka usein markkinoivat palveluitaan mahdollisimman ajankohtaisen valmennustietämyksen avulla.

Elektroninen mittari ja valmentaja ovat myös ulkopuolisuudessaan puolueettomia, ja tämä nähdään jostain syystä ehdottomasti vain hyvänä asiana! Tällä vuosituhannella ja some-aikana harvalla nuorehkolla ihmisellä on muutenkaan luottamusta ja arvostusta omaan fyysiseen minään. Voisiko lihastuntumaan ja hengitykseen tietoinen keskittyminen ilman häiriötekijöitä vahvistaa näitä minän sisäisiä kommunikaatioyhteyksiä?

Voidaan myös kysyä, että onkohan tällä kaikella optimoinnilla ja mittaamisella edes lopulta niin paljon merkitystä? Ehkä harjoittelun kuorma tasaantuisi luontaisesti pidemmällä aikavälillä pelkästään oman kehon intensiivisellä kuuntelulla, tunnollisella harjoituspäiväkirjan pidolla, yksilöllisellä oppimisprosessilla ja sitä kautta löytyvällä kuormituksen ja levon keskinäisellä suhteella. Pystyttäisiinkö siis ne suurimmat hyödyt saavuttamaan pelkästään näillä keinoilla?

Voisiko silloin urheilijan henkisiä resursseja siirtyä johonkin olennaisempaan vai onko laitteista saatu hyöty niiden mahdollisesti tuomaa stressiä ja suorituskeskeisyyttä tärkeämpää? Voisiko urheiluharrastus olla tyydyttävämpää pitkällä aikavälillä ja kuinka paljon tässä on yksilöllistä vaihtelua?

Salaliiton paljastus ja syvällisemmän ajattelun muutos

Datan valta-asemaa voidaan pohtia syvällisemminkin. Jos mitattava todellisuus on yhtä kuin koettu todellisuus, niin kuinka surua ja rakkautta voidaan mitata? Kaiken elämän symbolismin, kauneuden, taiteen ja elämänilon on korvannut modernin maailman kylmät ja näennäisrealistiset numerot! Numerot, jotka eivät tiedeuskovaisten mielestä valehtele koskaan. Elämisen voima, henkinen hyvinvointi ja kaiken tiedon suhteellisuus ovat jätetty taka-alalle ja tilalla on vain järki ja absoluuttinen, lopulliseksi ajateltu tieto ja totuus. 

Kaikki tieto on kuitenkin lopullista vain toistaiseksi!

Jos annamme vallan datalle, menetämmekö kontaktipinnan ja herkkyyden itseemme ja itseämme kohtaan? Eikö paras tietous löytyisi kuitenkin yksilöstä itsestään? Onko meillä jokin luontainen taipumus uskoa ennemmin ulkopuolelta tulevaa tietoa? 

Voisimme yhdessä aloittaa amatööriurheilun uskonpuhdistuksen aikakauden, eli tehdä jonkinlaisen elämykseen keskittyvän meditatiivisen mielentilan lanseerauksen. Tässä mielentilassa pyritään kehon ja mielen viestien avulla kohti onnellista ja vapaata urheilullisuuden uljasta laukkaa! 

Tällaisia kysymyksiä, teemoja ja visioita tulen pohtimaan blogissa tämän vuoden mittaisen yhden henkilön(n=1) tutkimuksen kuluessa. Kokeilen siis itse käytännössä, minkälaista treenaus vanhojen oppien mukaan on ja voiko sillä saada aikaan urheilullista tai henkistä kehitystä. Raul Hellberg toimikoon kirjansa kautta pääasiallisena valmentajanani seuraavan vuoden aikana. Olen itse tehnyt vuosien varrella kaikki mahdolliset virheet harjoittelussani, joten minulla ei ole tässä enää mitään menetettävää!

Tulen tulevissa blogiteksteissä avaamaan kirjan harjoitteluohjeita ja jaan kokemuksiani niiden soveltamisesta tähän päivään. 

Vuosi Raul Hellbergin 1930-luvun ohjeiden mukaan mestaripyöräilijäksi on siis alkanut. Kirjoitan tätä joulukuussa 2023.