Lehdistötilaisuus 24.2.2024

Lehdistötilaisuus 27.2.2024: Rovaniemen Työväentalolla pyöräilyseuran kokouksessa oli tänään välikohtaus, josta tässä ryhmässä tuon nyt julkisuuteen oman näkemykseni tapahtumien kulusta ennen kuin korruptoitunut lehdistö, selkäänpuukottajat ja somevihaajat kirjoittavat omansa kysymättä minulta! Tajusin jo astuessani ovesta, että en ollut tervetullut; kahvihuoneeseen tuli viiltävä hiljaisuus. Oli selvää, että seuran hallitus oli herännyt väärällä jalalla, ja että minä olin joutumassa jälleen uhriksi. Perinteiseen urheiluseurakulttuuriin kuuluu, että seuran kokouksissa on kahvi- ja pullatarjoilu. Kirjoittamaton sääntö tietenkin on, että me piinkovat tähtiurheilijat emme koske pullaan. Minä vanhana kettuna tietenkin tiedän nämä säännöt ja kieltäydyin kahvimaidostakin yrittäessäni tehdä vaikutuksen tuimiin herroihin, joiden solmiot olivat tänään oikein erityisen tiukalla! Tällä kertaa saapumiseni tarkoituksena oli ainoastaan anoa helpotusta tämän vuoden 25 euron jäsenmaksuuni, jotta nousukiidossa oleva urheilu-urani voisi jatkua ilman taloudellisia esteitä. Pyyntö oli varovaisen vaatimaton, ja esitin sen kainosti ja toverillisesti. Mutta perusrovaniemeläistyyliin mikään ei kuitenkaan taaskaan riitä! Aluksi tipahteli hienovaraisia mutta kirpaisevia syytöksiä laiskuudesta, saamattomuudesta ja harjoittelun puutteesta. Talvikilojen määrää punnittiin arvostelevilla katseilla ja suorastaan hävyttömällä utelulla. Kun menin kehumaan, että olen puhdistamassa elintapani ja liityin raittiusseuran jäseneksi, niin minua syytettiin valehtelijaksi. Lopulta pitkän tenttaamisen jälkeen minulta kysyttiin suoraan, että miksi en ole taaskaan harjoitellut kunnolla ja pitävätkö ne somen juorut paikkansa, joiden mukaan olen tuhlannut aikaani täysin tehottomiin kävelylenkkeihin koiran kanssa? Sitäkin kyseltiin, että miksi vain nillitän jäsenmaksusta enkä taaskaan panosta kunnolla ja käy kuukauden Mallorcalla treenaamassa niin kuin muutkin pohjoisen huippuajajat? Yritin selittää, että olen noudattanut syksystä alkaen entisten aikojen mestaripyöräilijä Raul Hellbergin vanhoja neuvoja kirjassaan vuodelta 1937. Sanoin, että siihen aikaan tärkeimmät harjoitteluvälineet olivat nöyrä asenne, vankkumaton ruumiillinen kunto ja luja itsekuri. Kirjan mukaan reipas kävely voimistelun kanssa nimenomaan on kaikkein parasta talven peruskuntoharjoittelua. Nykyajan mittarihumpuuki ja näennäistieteellinen intervallisoopa ovat vain todellista urheilua hämmentäviä häiriötekijöitä, sanoisi Hellberg! Vaatimattomuus, askeettisuus ja karut, yksinkertaiset olosuhteet karaistavat urheilijan pitkällä aikavälillä huipputuloksiin. Kuten jo arvasinkin, sain johtoportaalta vain ryöpyn peittelemätöntä naurua ja ivaa. Sanoma oli selvä; Hellbergin metodit ovat auttamatta ja läpikotaisin vanhentuneet. Urheilussa kuuluu aina katsoa eteenpäin ja aika on käytettävä tehokkaasti ja nykyaikaisen tietämyksen mukaan. "Jos sinulla ei ole tänä päivänä teho- tai edes sykemittaria niin olet luddiitti ja tuomittu häviämään", he tiuskivat ääni kohoten. Seurasi joukko masentavia teesejä, porvarillista paatosta ja ulkoa opeteltuja mantroja. Tuloslistalla menestyminen on lopullinen ihmisyyden arvon puntari, joka vaatii ennen kaikkea itsekkyyttä ja ahneutta! Huipulle on päästävä seuraamme ja maatamme edustamaan! Pyöräily ei ole mitään joutavaa rimpuilua vaan vakava asia ja kaikki keinot on käytettävä tuloksen saamiseen. Amatöörimäinen harrastelu ja tasoituksen antaminen vanhentuneilla metodeilla ja välineillä on tuomittavaa turhuutta ja ajan haaskausta. Suu vaahdossa he paasasivat, että todelliseen urheiluun vaaditaan managereita, sponsoreita, optimointia, valmennusta ja nimenomaan ammattimaisuutta; vain raha tuo tehokkuutta ja tehokkuus on kaikkein korkein moraalinen hyve! Kun vihdoin sain puheenvuoron, käytin sen kiihkeästi julistamalla, että tämä teidän pakanallinen saarnanne on täyttä taantumusta ja hulluutta. Se on reippaan, rehellisen ja autenttisen urheilumielen irvikuvaa! Jälleen uusi demonstraatio koko modernin maailman ajattelun absurdiudesta, ihmisyyden rappiosta ja nihilismistä, täydellisestä arvojen puuttumisesta! Korruptoitunut ammattiurheilu, rahan palvonta, kuumeinen materialismi ja myöhäiskapitalismin lohduttomuus ovat puhtaan urheilumielen syöpiä ja henkisiä orjuuttajia! Tällaisessa dystooppisessa urheilumaailmassa myös voittaja on sairas ja kiekuu kuin kukkona tunkiolla! Todelliseen urheilun ideaan eivät kuulu pinnallisuudet kuten kansalliskiihkon lietsominen, turhan teknologian markkinointi, valmennuksen vieminen rakettitieteen tasolle ja tulostaulukkojen tuijottelu maineen ja kunnian nimissä; oikea urheilumieli on ruumiin ja sielun hiljaista tyytyväisyyttä, toverillista kilvoittelua kansan syvissä rivissä ja siveellisen elinvoiman ilmentymää vailla ulkoisia motiiveja! Todellinen urheiluväki tunnistaa sen elämänilon, jonka saa se, joka pyrkii sitkeästi suureen päämäärään arkisen elämän yläpuolella. Ymmärrystä ei tietenkään seuran herroilta herunut ja tunteet kuumenivat. Lopulta he löivät nyrkin pöytään ja asettivat viimeisen ja konkreettisen uhkavaatimuksen; tulosta on tämän vuoden Oulun ”supertoukokuussa” eli Oulujokiajossa ja Tervaetapeilla tultava tai monen vuoden maksamatta jääneet jäsenmaksut menevät perintään takautuvasti, tarvittaessa vaikka ulosottoon asti! Sihteeri kirjoitti asian kokouspöytäkirjaankin. Mistä ihmeestä minä sellaiset rahat revin? Roolit ovat siis muuttuneet; enää ei puhuta lupaavan urheilijanuoren tukemisesta vaan ikääntyvän amatöörikehäraakin häikäilemättömästä nylkemisestä. Työväentalon episodin ja muun kurjuuden lisäksi mieltä madaltaa se, että olen vasta nyt pikkuhiljaa palautumassa flunssasta, joka sotki helmikuun harjoittelut kokonaan. Vihaajat ovat onnistuneet pääsemään henkisesti niskan päälle. Mutta kaikki nämä tapahtumat ja tunteet ovat vain harhoja, pinnallista taustakohinaa ja mielen tilapäistä heikkoutta. Kateudella ja katkeruudella kasvaa vain tappion mieliala, kun voittamisen uskoa taas vahvistaa vain harjoittelun rituaali! Seuraan jääräpäisesti Raul Hellbergin neuvoja välittämättä vihaajista; usko prosessiin on koetuksella mutta järkkymätön. Ruumiin ja sielun kuntoutumisen jälkeen koittaa kaltoin kohdellulle amatööriurheilijalle vihdoin voitto oululaisista julmasta maailmasta huolimatta! Toukokuussa Oulujokiajon voitto tulee olemaan samalla myös elämänilon ja autenttisen urheilumielen voitto, todellisen ja kunniallisen urheiluväen riemujuhla, vihaajien ja nihilismin tappion symboli ja urheilun vallankumouksen aamunkoitto!

1930-luvun treenivuosi: helmikuun päivitys

Talven olosuhteet ovat olleet välillä karuja.

Marraskuussa aloitettu projekti nimeltä "treenaa vuosi Raul Hellbergin ohjeiden mukaan" (kts. tämä postaus) on näin helmikuussa hyvässä vauhdissa. 1930-luvun ohjeet ovat olleet erittäin helppoja soveltaa ja urheiluelämä on ollut vaivatonta. Käytännössähän Hellbergin neuvot alkutalveen olivat; mene ja tee jotain, liiku, ole ulkona ja jumppaa. Totta puhuen tämä on juuri sitä mitä olen treeniohjeilta kaivannutkin!

Vihaajat voivat siis väittää, että jos menestyn hankkeessa, se johtuu vain siitä, että itse uskon siihen ja tapahtuu ns. placebo-vaikutus. Vastaväitteeksi kuitenkin voidaan sanoa, että placeboakaan on turha vähätellä; sen on todistettu olevan todellinen ilmiö joka tietyissä oloissa voi todella vaikuttaa ihmisen neurobiologiseen kokonaisuuteen ja sitä kautta lopputulokseen (Harvard University). Tarvittava ainesosa on jokin rituaali, joka saa aivojen kemialliset prosessit liikkeelle. Olkoot sitten niin; harjoittelu toimikoot itselläni rituaalina!

Hellbergin simppelit keinot saivat vastikään vahvistusta myös eräältä modernin ajan huippu-urheilijalta. Entinen amerikkalainen ammattipyöräilijä Chris Horner väittää Youtube-videollaan, ettei hän tehnyt urallaan yhtään järjestelmällistä intervallitreeniä. Se ei toki tarkoita, ettei hän joutunut harjoittelussaan koville säännöllisesti, mutta reseptinomaisesti määrättyjä minuuttimääriä mittaria tuijottaen hän ei tehnyt. Hän teki paljon harjoituksenomaisia kisoja, joissa vedot tehtiin vaistonvaraisesti ja kilpailudynamiikan mukaan. 

Hellbergin malli ei käytännössä paljon tästä eroa. Hänen ohjeistamansa hyvän treenin sapluunat olivat tarkkuudeltaan tyyliin; "n. 30—40 km vaihtelevalla nopeudella, aika ajoin kovaa, välillä taas pidätellen.".

Peruskuntokauden harjoittelun toteutumat

Kävelylenkit ovat olleet määrällisesti suurin kuormitus; 2-3 tunnin lenkkejä noin 3-4 kertaa viikossa. Viime talvet olen lenkkeillyt vain luokkaa 3-5 tuntia viikossa eli nyt määrät ovat kyllä reilusti yli tuplaantuneet. Eiväthän nämä mitenkään hulluja määriä nytkään ole, mutta en ole kyllä itse ehkä 10 vuoteen lenkkeillyt näinkään paljon.

Muutaman kerran pakkanen on ollut niin kova, että olen valinnut sisätrainerilla ajon. Traineri on siis saanut käyttöä tänä talvena ehkä 5-10 kertaa 45-100min kerrallaan, harjoitusten teemana lähinnä rento jalkojen liikuttaminen ja youtuben tuijottaminen. Myös vapaarullat ovat olleet pari kertaa käytössä.

Välillä kelit ovat suosineet. 

Kävelyssä olen kokenut aivan konkreettista kehitystä. Marras-joulukuussa koin pieniä jalkavaivoja, jotka tulivat ja menivät. Mitään lenkkitaukoja ei kuitenkaan onneksi aiheutunut, tosin osan lenkeistä jouduin jättämään hieman lyhyemmäksi. Alkukankeudet kuitenkin yllättivät, koska ajattelin aluksi naiivisti, että kävelyä pystyy huolettomasti tekemään loputtomia määriä.

Tammikuun kuluessa sitten tapahtui jotain; "marssivauhti" nopeutui huomattavasti ja vaivihkaa. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään Hellbergin termin "kuntoutuskävely". Lenkkien myötä homma tuntui siltä, että kunto todella alkoi parantua kun kävely on helppoa ja jalat liikkuivat välillä kuin itsestään.

Uudet Merrellin Wrapt Midit ovat olleet kova sana tänä talvena.

Marssilenkit myös pitenivät säännöllisesti jopa kolmeen tuntiin. Sitä pitempiä en ole vaivojen pelossa oikein vielä uskaltautunut tekemään. Oletan kuitenkin, että mitään ihan älytöntä hyötyä saisi yli kolmesta tunnista ja myös Hellbergin mukaan "useasti on lyhyehkö kävelymatka paljon suuremman arvoinen kuin liian pitkä." 

En ole käyttänyt tänä talvena sykemittaria ollenkaan. Arvioisin kuitenkin, että reippaasti kävellessä syke on matalalla peruskestävyysalueella ja vähän ylämäessä harppomalla pääsen ainakin lähelle vauhtikestävyysaluetta. Mäkiäkin täällä Rovaniemen seudulla on jonkin verran mutta enimmäkseen kyllä kulku on kevyen tasaista taivaltamista. Hiihto on jäänyt tänä talvena ainakin toistaiseksi kokonaan aloittamatta.

Käytössäni on fyysinen harjoituspäiväkirja johon kirjaan melko säntillisesti olotilan ja tuntimäärät ja harjoituksen yleisteeman. Hellbergkin painotti päiväkirjan merkitystä, joten olen panostanut siihen hieman enemmän kuin ennen.

Voimistelupuolen olen hoitanut niin, että olen käynyt kuntosalilla pari kertaa viikossa ja sen lisäksi olen tehnyt kotijumppaa. Hellberg käski laittamaan vasta helmi-maaliskuun alussa pyörän talviteloilta ajokuntoon. Ajatus itselläni olikin pitää kävely ykkösliikuntamuotona vielä helmikuun ajan.

Tammikuun lopun kävelylenkeillä kahden tunnin kohdalla ei enää tuntunut tulevan väsyneisyyttä ja pystyin koventamaan tahtiakin aivan lenkkien loppukilometreillä 2,5 tunnin jälkeen. Vireystila oli loistava. Ajattelin, että tällä on kai oltava merkitystä kisakaudenkin kunnon kannalta! Prosessiin on uskottava. Ajatuksena oli, että helmikuussa veisin homman toiseen potenssiin.

Helmikuun monttu

Ehkä kuitenkin ajauduin ahnehtimaan ja kokonaisvaltainen kuormitus oli liikaa? Joka tapauksessa iski sitkeä flunssa, joka on toivottavasti nyt reilun kahden viikon jälkeen selätetty. Vastustuskyky oli sen verran huono, että oireet eivät millään tuntuneet helpottavan. Nyt olen päässyt taas pari päivää aloittamaan hiljalleen kevyellä ja lyhyellä kävelyllä. Tilanne paranee siis mutta veto on selvästi vielä toistaiseksi poissa. 

Koirakin on saanut helmikuussa lepoa.

Hellberg sanoi mm. näin lopputalven harjoittelusta: "Kuntokäyrän kehitys seuraavien kuukausien kovien harjoitusajojen varalle on yhtä hyvä, vieläpä parempikin, jos »kiirehditään hitaasti», koska silloin ei kuntoutumisessa ole odotettavissa vähäisintäkään taka-askelta". 

Malttia siis tarvitaan. Mestaripyöräilijäksi tulemisen toivo ei ole menetetty. 

Amatööriurheilu kunniaan

Wikisanakirja kertoo amatööri-sanalle kaksi merkitystä, joista ehdottomasti ensimmäinen tulee yhteiskunnassamme vahvemmin esiin puhuttaessa amatööreistä; 

1. (vähättelevä) harrastaja, harrastelija, aloittelija esim. "amatöörien hommaa", "Amatöörit olleet asialla."

2. (urheilu) kilpailija, joka harjoittaa urheilua ilman taloudellisen hyödyn tavoittelua

Mitä muuta sanaa kuin amatööri käyttäisimme kilpaurheilijasta, joka "harjoittaa urheilua ilman taloudellisen hyödyn tavoittelua"? Kuten tuosta määritelmän ensimmäisestä osasta voi tulkita, amatööri -sana kuitenkin on pilattu jo kauan aikaa sitten. Kerron tässä tekstissä tuntemuksiani urheilukulttuurimme vääristymistä. 

Amatööriys Suomen pyöräilyssä

Raul Hellberg kirjoitti kirjansa Pyöräily (Google Play-linkki) vuonna 1937, kun harrastepyöräily oli jo jonkin aikaa kokenut maassamme nousukautta. 1930-luvun aikana Suomi pääsi muun Euroopan tavoin pikkuhiljaa toipumaan 1928 alkaneesta lamasta ja pula-ajasta.

1930-luvulla Suomen Pyöräilyliiton(nyk. Suomen Pyöräily) alaiset tasoluokat olivat neutraaleilta nimiltään A, B ja C. Hellberg kuitenkin kirjoittaa, että C on ”alokkaita ja aloittelijoita varten”. Ajattelutapa kuvastaa kilpaurheilun huippu-urheilulähtöisyyttä; se sisältää alitajuntaisen lähtöolettamuksen, että kaikki ajavat kilpaa kehittyäkseen korkeammalle ja tulevat tietenkin sitoutumaan lajiin niin antaumuksella, että tuloksien myötä noustaan B- ja lopulta A-sarjaan. C-sarjaan ei silloin ole soveliasta jäädä ja pysähtyä, kun sarja on tarkoitettu vain ”aloittelijoille”. 

Sana alokas tai aloittelija on jopa loukkaava niille, jotka harrastelevat kilpaurheilua eli kilvoittelevat alemmalla tasolla elämäntapanaan ja pitkäaikaisena harrastuksenaan. Eikä näitä henkilöitä edes ollut mitenkään erityisen vähän; Hellbergin kirjan mukaan vuonna 1937 jopa 60 % 800:sta rekisteröidystä kilpailijasta oli C-sarjan kilpailijoita! Kirjassa paistaa läpi urheilukirjallisuudessa ja -kulttuurissa tyypillinen pakonomainen absoluuttiselle huipulle pyrkimisen teema ja epäonnistujien vähättely. 

Moni asia on toki kääntynyt Suomessa parempaankin suuntaan; liikkumisen terveysvaikutukset ovat sentään nousseet yleiseen tietämykseen ja suurimmat kuntoilutapahtumat keräävät merkittäviä massoja. Mutta edelleen kilpaurheilu nähdään tosikkomaisena huipulle pyrkimisenä ja yksilöiden välisenä vertailuna. Seuroille ja valmentajille tähdätyt mallit ja viitekehykset kuten nk. urheilijan polku nähdään huipulle pyrkimisen muotoina, joiden tähtäimessä on vain ammattilaisurheilu. Lajiliittojen menestyksen mittari tuntuu olevan se, kuinka "kilpailukykyiset valmennusolosuhteet" se tarjoaa huipulle pyrkiville urheilijoille ja kuinka paljon kansainvälistä menestystä urheilijat saavuttavat.  

Urheiluseurat ja amatöörin sukupuutto

Amatööriurheilu on kautta aikojen ollut yhteiskunnassamme oudossa asemassa. Amatöörit ovat kovettuneet sosiaalisten paineiden hiekkapuhalluksessa, koska suomalaiselle urheiluväelle keskiverto ei koskaan riitä. Suurta menestystä haluamaton puhtaasti liikunnan ilosta nauttiva kilpaurheilija on läntisessä maailmassamme kummallinen otus. 

Suomalainen huippu-urheilu eli menestyksellisessä mielessä kulta-aikaansa jo 1910-luvulta lähtien. Olympiamitalien seurauksena kansallinen itsetunto oli korkealla ja urheilijoilta odotettiin paljon. Urheiluun alettiin kenties jo sisällissodan ja maamme itsenäistymisen ajoista alkaen suhtautua osittain kieroutuneella tavalla. 

Urheilun ja työssäkäymisen yhdistäminen nähtiin joskus jopa ongelmana ja urheilun ja erityisesti pyöräilyn terveyshyödytkin olivat ainakin 1930-luvulle asti kyseenalaiset. Niitä nuoruusvuodet ohittaneita urheilijoita, jotka kuluttivat aikaansa menestyksettömään piirikunnallisen tason kilpaurheiluun, ei juurikaan arvostettu. Saatettiin vieroksua sitä, että kunniallista ruumiillista työtä tekevä kansa kuormittaisi itseään turhaan urheilulla. Kilpaurheilu on nähty viihteellisenä katselun kohteena, herrojen huvina ja tarpeettomana ajanviettona tai sitten nuorten kunnianhimoisena pyrkimyksenä karsiutua kohti edustusjoukkuetta. 

Amatöörikilpaurheilun pitkäaikaisen arvostuksen puutteen seuraukset ovat nähtävissä; nuorille aikuisille aloittamisen kynnys on valtava ja alle 18-vuotiaiden dropout-ilmiö on päivänselvästi nähtävissä. Junioriurheilijoista jatkaa 20:een ikävuoteen vain häviävän harva kilpailija. Pyöräilyssä junioreiden osallistujamäärä romahtaa U19-sarjan aikana ja U23:n osallistujat lasketaan 2000-luvun pyöräilyssä jatkuvasti yhden käden sormissa. 

Todellisena vaarana on siis se, että yksilö identifioituu urheilua harrastavan ihmisen sijaan urheilijaksi. Urheilijan identiteetti, imagon ylläpito ja kaikki siihen liittyvä henkinen kuorma kasvaa painostavassa kaikki tai ei mitään -kulttuurissamme taakaksi, jota harva jaksaa ja haluaa nuorena aikuisena kantaa. Yksi sadasta pääsee huipulle, ja Urheiluruuduissa ei puhuta näistä 99:stä epäonnistuvasta puuhastelijasta!

Miksi nuorten aikuisten kasvaviin mielenterveysongelmiin ei koskaan ehdoteta amatööriurheilun kehittämistä ja urheiluseurojen tukemista? Alueellisella, paikallistason urheilulla olisi myös valtava potentiaali syrjäytymisen ehkäisyssä ja ihmisten verkostoitumisessa koko yksilön eliniän aikana. Miksei opiskelijoiden, työelämään astuvien nuorten aikuisten ja pienituloisten osallistumista kilpaurheiluun tehdä mitenkään houkuttelevaksi?

Urheiluseurat ovat parhaimmillaan yhteiskuntamme lihamylly; sinne olisivat tervetulleita jäseniksi kaikenikäiset ja kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Mahdollisuus olisi kokea kaikenkirjavia näköaloja elämään ja kommunikoida täysin erilaisten ihmisten kanssa. Näinä polarisoivina aikoina, kun somessa kuplautuminen, poliittinen kiehuminen ja kasvava eriarvoistuminen jakavat kansaa, jo yhteiskuntarauhankin kannalta tällaisen toiminnan edistäminen olisi ensiarvoisen tärkeää.

Entä onko kestävyyskilpaurheilu ihan oikeasti kaikille helposti saavutettavissa taloudellisesti? Vähävaraisille nuorille kohdennetut apurahahakemukset ja hyväntekeväisyys eivät riitä; tarvitaan nöyryyttävän anelun sijasta aidosti saavutettavissa olevaa tasavertaista toimintaa. Houkutteleeko kilpaurheilu opiskelijoita, työttömiä, syrjäytyviä nuoria, duunareita ja pienipalkkaisia työläisiä? Eli juuri niitä yhteiskuntaluokkia, jotka tilastojen kärjessä kamppailevat syrjäytymisen, huonojen elintapojen, elämän tarkoituksen puuttumisen, mielenterveysongelmien ja huonon yleiskunnon kanssa? Luulisi, että tulevaisuuden kannalta yhteiskunta kipeimmin tarvitsisi juuri niiden heikoimpien osallistumista terveelliseen ja sosiaaliseen harrastukseen urheiluseurassa. 

Sen sijaan pidämme itsestäänselvyytenä sitä, että valtiokin tukee maajoukkueiden kilpavarustelua kuin pohjattomasta rahakaivosta. Kukaan ei uskalla myöntää, että todellisuudessa huippu-urheiluun sijoitettujen rahojen hyötysuhde on yhteiskunnalle äärimmäisen huono.

Amatööriyden sivuun jäämisen juurisyitä

En ole yksin, jos väitän, että amatöörikilpaurheilun arvoa ja perimmäistä ideaa ei ole koskaan Suomen itsenäisyyden aikana täysin ymmärretty ja kunnolla arvostettu. Edesmennyt liikuntatieteen professori Kalevi Heinilä kirjassaan Minne Menet Suomen Urheilu? (2015) ihmetteli asennettamme urheiluun ja huippu-urheiluun. Vallalla on edelleen harhaluulo, että kansakunnan menestyminen huippu-urheilussa on välttämätöntä kansan liikunnasta innostumiselle. Tämän vanhan mantran mukaan kansan saaminen ”ylös sohvalta” huippu-urheilijoiden innoittamana sekä yleinen kansallisen itsetunnon parantaminen oikeuttavat sitten mittavien verovarojen käytön ammattiurheilun tukemiseen. On yleisesti hyväksyttyä, että esimerkiksi pelkästään YLE:n lähetysoikeudet turvonneista sirkuksen kaltaisista olympialaisista maksavat yhteiskunnalle miljoonia euroja. 

Markku Jokisipilä OKM:n julkaisussa Huippu-urheilu osana suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria (2022) olisi valmis kyseenalaistamaan perinteiset argumentit huippu-urheilun olemassaolon tarpeellisuuteen. Kaivattaisiin rehellistä keskustelua siitä, miksi pienen maan tulisi tukea huippu-urheilua yhä kiihtyvässä kansainvälisessä kilpailussa kaikkine sen lieve-ilmiöineen. Huippu-urheilumenestyksen tuomat hyödyt ovat vähintäänkin kyseenalaiset ja urheilujärjestelmämme on kestämättömällä pohjalla, jos se on riippuvainen pelkästään yksittäisistä yhä kauemmaksi karkaavista kansainvälisen menestyksen tähtihetkistä. Uskallammeko myöntää sitäkään, että urheilu, mukaanlukien huippu-urheilu, on todellisuudessa leikkiä ja keinotodellisuutta?

Jari Kupilan kirja Kun Mitalitoivot Ampuivat Toisiaan (2023) kertoo, että Suomessa oli 1900-luvun alussa tilausta kilpa- ja ennätysurheilun eetokselle, koska ”ajan henki puhkui loputonta kehitysuskoa”.  Urheilun tehtäväksi määriteltiin maanpuolustuksen, koulutuksen ja hyvinvoinnin kehitystyökalu sekä ”kansallisen olemassaolon idean muodostaja, vahvistaja ja arkinen ilmentymä”. 

Kupila kertoo, että urheilu valjastettiin laajalti maanpuolustuksen ja sotilaallisen kunnon ylläpitämiseen suojeluskuntien kautta. Lisäksi kaikki Suomen kirjalliset urheilujulkaisut taisivat tuohon aikaan kaikki olla jollain tavalla poliittisesti asennoitunutta, ja edustivat joko työväen punaisia työväenluokan sosialistisia voimia (TUL) tai porvariston valkoista kansallismielistä eetosta (SVUL). Luonnollisesti urheiluseuratkin valitsivat poliittisen puolensa. Ajan myötä luokkasodan aikainen kahtiajakautuminen on urheiluseuroissa lieventynyt olemattomiin, mutta kilpaurheilun kummallinen kytkös kansallismielisyyteen ja kansainväliselle huipulle pääseminen alitajuisena toiminnan tavoitteena on säilynyt.

Työväenliikkeen urheilun vanhat kauniit ajatukset kunniallisen työläisen ja köyhälistön sielun ja ruumiin sivistyksen, vahvuuden, työkyvyn ja terveellisyyden itseisarvoista ovat hävinneet jonnekin; tilalle on tullut vain kansalaisen masentava velvollisuus pitää itsestään huoli ja "ottaa itseään niskasta kiinni", jottei julkinen terveydenhuolto kuormittuisi liikaa!

Korkein aika urheilun uudelleensyntymiselle

Urheilun käyttäminen mielen ja kehon kokonaisvaltaiseen kehitykseen ja terveiden ja tasapainoisten ihmisten kasvattamiseen oli siis myös eräs olemassa oleva ajatusmalli, mutta se jäi auttamatta varjoon. Suomi piti saada ensin välttämättä maailmankartalle huippu-urheilijoiden avulla! Urheilu on meillä ollut siis aina kiinteästi kansallismielisyyttä. 

Suomi lipsahti jo 10 vuotta ennen itsenäisyyttään Olympiakomitean jäseneksi, koska emämaa Venäjä ei arvellut että urheiluliikkeellä olisi poliittista merkitystä. Hannes Kolehmainen ja muut ehtivät saada urheilullista mainetta, joka vauhditti itsenäistymisen innostusta. Tämä sama pakkomielteinen kiinnostus Suomen lipun alla tehtyjen urheiluvoittoihin jatkuu vielä tänäkin päivänä.

1930-luvulla aikakaudenomaisesti huippu-urheilun olemassaolon perusteena nähtiin jopa ylpeys suomalaisesta rodusta ja sen poikkeuksellisesta erinomaisuudesta. Tänä päivänä tällaista pitäisi sanoa jopa etnonationalismiksi, mutta huippu-urheilussa suomalaisuudesta ja omista geeneistä voidaan edelleen ylpeillä hyvällä omatunnolla! Suomalaisillahan on sanottu olevan maagista ja mystistä ”sisua”, jota muilla ei ole. Tätä taustaa vasten on loogista, että vielä 2020-luvullakin monilla herää eksistentiaalisia ristiriidan tunteita ja identiteettikipuilua, kun maahanmuuttajataustaiset urheilijat menestyvät "suomi-paidassa". 

Miksi sitten enää 2020-luvulla seuraamme niin intensiivisesti kansainvälistä urheilua ja sen suomalaisia osanottajia? Miksi pidämme hyväksyttävänä, että sijoitamme verorahoja ja muita yhteiskunnassa liikkuvia yksityistä varallisuutta huipulle pyrkivien joukkueiden ja urheilijoiden menestykseen? Emme luovuta edes kansainvälinen tason koventuessa äärimmilleen. Edes hirvittävien dopingskandaalien tullessa julkisuteen emme kyseenalaista touhun mielekkyyttä; päinvastoin, laitamme vain lisää rahaa doping-testaukseen. 

Merkittävä uudelleenmietinnän paikka on urheiluseurojen tarkoituksen ja erityisesti urheilijan identiteetin määrittelemisessä. Miten me edes käsitämme amatööriurheilijan idean ja ihanteen? Onko sellaista nykyisellään edes olemassa ja miten se esiintyy julkisuudessa? Emmekö tarvitsisi esikuviksemme huippujen sijasta nimenomaan amatöörejä, jotka vaikka tekisivät urheilun ohessa jotain tuikitavallista postinkantajan työtä? Miksi nuori aikuisamatööriurheilija ei voisi olla samanlainen tai vielä terveempikin esikuva nuorille kuin ammattiurheilija? 

Tavallinen kaiken kansan amatööriurheilun ihanne eli Matti Meikäläisen mielen ja kehon virittäminen ja reipas fyysinen ponnistelu viatonta tavoitetta varten rakkaudesta lajiin on unohdettu, jos sitä koskaan on edes ollutkaan. Miten kilpaurheilu, urheilija ja urheiluseura tällä hetkellä näyttäytyvät kulttuurissamme? Miltä näyttää urheilijan identiteetti sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa? Mikä urheilun perimmäinen olemassaolon tarkoitus on?