Amatööriurheilu kunniaan

Wikisanakirja kertoo amatööri-sanalle kaksi merkitystä, joista ehdottomasti ensimmäinen tulee yhteiskunnassamme vahvemmin esiin puhuttaessa amatööreistä; 

1. (vähättelevä) harrastaja, harrastelija, aloittelija esim. "amatöörien hommaa", "Amatöörit olleet asialla."

2. (urheilu) kilpailija, joka harjoittaa urheilua ilman taloudellisen hyödyn tavoittelua

Mitä muuta sanaa kuin amatööri käyttäisimme kilpaurheilijasta, joka "harjoittaa urheilua ilman taloudellisen hyödyn tavoittelua"? Kuten tuosta määritelmän ensimmäisestä osasta voi tulkita, amatööri -sana kuitenkin on pilattu jo kauan aikaa sitten. Kerron tässä tekstissä tuntemuksiani urheilukulttuurimme vääristymistä. 

Amatööriys Suomen pyöräilyssä

Raul Hellberg kirjoitti kirjansa Pyöräily (Google Play-linkki) vuonna 1937, kun harrastepyöräily oli jo jonkin aikaa kokenut maassamme nousukautta. 1930-luvun aikana Suomi pääsi muun Euroopan tavoin pikkuhiljaa toipumaan 1928 alkaneesta lamasta ja pula-ajasta.

1930-luvulla Suomen Pyöräilyliiton(nyk. Suomen Pyöräily) alaiset tasoluokat olivat neutraaleilta nimiltään A, B ja C. Hellberg kuitenkin kirjoittaa, että C on ”alokkaita ja aloittelijoita varten”. Ajattelutapa kuvastaa kilpaurheilun huippu-urheilulähtöisyyttä; se sisältää alitajuntaisen lähtöolettamuksen, että kaikki ajavat kilpaa kehittyäkseen korkeammalle ja tulevat tietenkin sitoutumaan lajiin niin antaumuksella, että tuloksien myötä noustaan B- ja lopulta A-sarjaan. C-sarjaan ei silloin ole soveliasta jäädä ja pysähtyä, kun sarja on tarkoitettu vain ”aloittelijoille”. 

Sana alokas tai aloittelija on jopa loukkaava niille, jotka harrastelevat kilpaurheilua eli kilvoittelevat alemmalla tasolla elämäntapanaan ja pitkäaikaisena harrastuksenaan. Eikä näitä henkilöitä edes ollut mitenkään erityisen vähän; Hellbergin kirjan mukaan vuonna 1937 jopa 60 % 800:sta rekisteröidystä kilpailijasta oli C-sarjan kilpailijoita! Kirjassa paistaa läpi urheilukirjallisuudessa ja -kulttuurissa tyypillinen pakonomainen absoluuttiselle huipulle pyrkimisen teema ja epäonnistujien vähättely. 

Moni asia on toki kääntynyt Suomessa parempaankin suuntaan; liikkumisen terveysvaikutukset ovat sentään nousseet yleiseen tietämykseen ja suurimmat kuntoilutapahtumat keräävät merkittäviä massoja. Mutta edelleen kilpaurheilu nähdään tosikkomaisena huipulle pyrkimisenä ja yksilöiden välisenä vertailuna. Seuroille ja valmentajille tähdätyt mallit ja viitekehykset kuten nk. urheilijan polku nähdään huipulle pyrkimisen muotoina, joiden tähtäimessä on vain ammattilaisurheilu. Lajiliittojen menestyksen mittari tuntuu olevan se, kuinka "kilpailukykyiset valmennusolosuhteet" se tarjoaa huipulle pyrkiville urheilijoille ja kuinka paljon kansainvälistä menestystä urheilijat saavuttavat.  

Urheiluseurat ja amatöörin sukupuutto

Amatööriurheilu on kautta aikojen ollut yhteiskunnassamme oudossa asemassa. Amatöörit ovat kovettuneet sosiaalisten paineiden hiekkapuhalluksessa, koska suomalaiselle urheiluväelle keskiverto ei koskaan riitä. Suurta menestystä haluamaton puhtaasti liikunnan ilosta nauttiva kilpaurheilija on läntisessä maailmassamme kummallinen otus. 

Suomalainen huippu-urheilu eli menestyksellisessä mielessä kulta-aikaansa jo 1910-luvulta lähtien. Olympiamitalien seurauksena kansallinen itsetunto oli korkealla ja urheilijoilta odotettiin paljon. Urheiluun alettiin kenties jo sisällissodan ja maamme itsenäistymisen ajoista alkaen suhtautua osittain kieroutuneella tavalla. 

Urheilun ja työssäkäymisen yhdistäminen nähtiin joskus jopa ongelmana ja urheilun ja erityisesti pyöräilyn terveyshyödytkin olivat ainakin 1930-luvulle asti kyseenalaiset. Niitä nuoruusvuodet ohittaneita urheilijoita, jotka kuluttivat aikaansa menestyksettömään piirikunnallisen tason kilpaurheiluun, ei juurikaan arvostettu. Saatettiin vieroksua sitä, että kunniallista ruumiillista työtä tekevä kansa kuormittaisi itseään turhaan urheilulla. Kilpaurheilu on nähty viihteellisenä katselun kohteena, herrojen huvina ja tarpeettomana ajanviettona tai sitten nuorten kunnianhimoisena pyrkimyksenä karsiutua kohti edustusjoukkuetta. 

Amatöörikilpaurheilun pitkäaikaisen arvostuksen puutteen seuraukset ovat nähtävissä; nuorille aikuisille aloittamisen kynnys on valtava ja alle 18-vuotiaiden dropout-ilmiö on päivänselvästi nähtävissä. Junioriurheilijoista jatkaa 20:een ikävuoteen vain häviävän harva kilpailija. Pyöräilyssä junioreiden osallistujamäärä romahtaa U19-sarjan aikana ja U23:n osallistujat lasketaan 2000-luvun pyöräilyssä jatkuvasti yhden käden sormissa. 

Todellisena vaarana on siis se, että yksilö identifioituu urheilua harrastavan ihmisen sijaan urheilijaksi. Urheilijan identiteetti, imagon ylläpito ja kaikki siihen liittyvä henkinen kuorma kasvaa painostavassa kaikki tai ei mitään -kulttuurissamme taakaksi, jota harva jaksaa ja haluaa nuorena aikuisena kantaa. Yksi sadasta pääsee huipulle, ja Urheiluruuduissa ei puhuta näistä 99:stä epäonnistuvasta puuhastelijasta!

Miksi nuorten aikuisten kasvaviin mielenterveysongelmiin ei koskaan ehdoteta amatööriurheilun kehittämistä ja urheiluseurojen tukemista? Alueellisella, paikallistason urheilulla olisi myös valtava potentiaali syrjäytymisen ehkäisyssä ja ihmisten verkostoitumisessa koko yksilön eliniän aikana. Miksei opiskelijoiden, työelämään astuvien nuorten aikuisten ja pienituloisten osallistumista kilpaurheiluun tehdä mitenkään houkuttelevaksi?

Urheiluseurat ovat parhaimmillaan yhteiskuntamme lihamylly; sinne olisivat tervetulleita jäseniksi kaikenikäiset ja kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Mahdollisuus olisi kokea kaikenkirjavia näköaloja elämään ja kommunikoida täysin erilaisten ihmisten kanssa. Näinä polarisoivina aikoina, kun somessa kuplautuminen, poliittinen kiehuminen ja kasvava eriarvoistuminen jakavat kansaa, jo yhteiskuntarauhankin kannalta tällaisen toiminnan edistäminen olisi ensiarvoisen tärkeää.

Entä onko kestävyyskilpaurheilu ihan oikeasti kaikille helposti saavutettavissa taloudellisesti? Vähävaraisille nuorille kohdennetut apurahahakemukset ja hyväntekeväisyys eivät riitä; tarvitaan nöyryyttävän anelun sijasta aidosti saavutettavissa olevaa tasavertaista toimintaa. Houkutteleeko kilpaurheilu opiskelijoita, työttömiä, syrjäytyviä nuoria, duunareita ja pienipalkkaisia työläisiä? Eli juuri niitä yhteiskuntaluokkia, jotka tilastojen kärjessä kamppailevat syrjäytymisen, huonojen elintapojen, elämän tarkoituksen puuttumisen, mielenterveysongelmien ja huonon yleiskunnon kanssa? Luulisi, että tulevaisuuden kannalta yhteiskunta kipeimmin tarvitsisi juuri niiden heikoimpien osallistumista terveelliseen ja sosiaaliseen harrastukseen urheiluseurassa. 

Sen sijaan pidämme itsestäänselvyytenä sitä, että valtiokin tukee maajoukkueiden kilpavarustelua kuin pohjattomasta rahakaivosta. Kukaan ei uskalla myöntää, että todellisuudessa huippu-urheiluun sijoitettujen rahojen hyötysuhde on yhteiskunnalle äärimmäisen huono.

Amatööriyden sivuun jäämisen juurisyitä

En ole yksin, jos väitän, että amatöörikilpaurheilun arvoa ja perimmäistä ideaa ei ole koskaan Suomen itsenäisyyden aikana täysin ymmärretty ja kunnolla arvostettu. Edesmennyt liikuntatieteen professori Kalevi Heinilä kirjassaan Minne Menet Suomen Urheilu? (2015) ihmetteli asennettamme urheiluun ja huippu-urheiluun. Vallalla on edelleen harhaluulo, että kansakunnan menestyminen huippu-urheilussa on välttämätöntä kansan liikunnasta innostumiselle. Tämän vanhan mantran mukaan kansan saaminen ”ylös sohvalta” huippu-urheilijoiden innoittamana sekä yleinen kansallisen itsetunnon parantaminen oikeuttavat sitten mittavien verovarojen käytön ammattiurheilun tukemiseen. On yleisesti hyväksyttyä, että esimerkiksi pelkästään YLE:n lähetysoikeudet turvonneista sirkuksen kaltaisista olympialaisista maksavat yhteiskunnalle miljoonia euroja. 

Markku Jokisipilä OKM:n julkaisussa Huippu-urheilu osana suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria (2022) olisi valmis kyseenalaistamaan perinteiset argumentit huippu-urheilun olemassaolon tarpeellisuuteen. Kaivattaisiin rehellistä keskustelua siitä, miksi pienen maan tulisi tukea huippu-urheilua yhä kiihtyvässä kansainvälisessä kilpailussa kaikkine sen lieve-ilmiöineen. Huippu-urheilumenestyksen tuomat hyödyt ovat vähintäänkin kyseenalaiset ja urheilujärjestelmämme on kestämättömällä pohjalla, jos se on riippuvainen pelkästään yksittäisistä yhä kauemmaksi karkaavista kansainvälisen menestyksen tähtihetkistä. Uskallammeko myöntää sitäkään, että urheilu, mukaanlukien huippu-urheilu, on todellisuudessa leikkiä ja keinotodellisuutta?

Jari Kupilan kirja Kun Mitalitoivot Ampuivat Toisiaan (2023) kertoo, että Suomessa oli 1900-luvun alussa tilausta kilpa- ja ennätysurheilun eetokselle, koska ”ajan henki puhkui loputonta kehitysuskoa”.  Urheilun tehtäväksi määriteltiin maanpuolustuksen, koulutuksen ja hyvinvoinnin kehitystyökalu sekä ”kansallisen olemassaolon idean muodostaja, vahvistaja ja arkinen ilmentymä”. 

Kupila kertoo, että urheilu valjastettiin laajalti maanpuolustuksen ja sotilaallisen kunnon ylläpitämiseen suojeluskuntien kautta. Lisäksi kaikki Suomen kirjalliset urheilujulkaisut taisivat tuohon aikaan kaikki olla jollain tavalla poliittisesti asennoitunutta, ja edustivat joko työväen punaisia työväenluokan sosialistisia voimia (TUL) tai porvariston valkoista kansallismielistä eetosta (SVUL). Luonnollisesti urheiluseuratkin valitsivat poliittisen puolensa. Ajan myötä luokkasodan aikainen kahtiajakautuminen on urheiluseuroissa lieventynyt olemattomiin, mutta kilpaurheilun kummallinen kytkös kansallismielisyyteen ja kansainväliselle huipulle pääseminen alitajuisena toiminnan tavoitteena on säilynyt.

Työväenliikkeen urheilun vanhat kauniit ajatukset kunniallisen työläisen ja köyhälistön sielun ja ruumiin sivistyksen, vahvuuden, työkyvyn ja terveellisyyden itseisarvoista ovat hävinneet jonnekin; tilalle on tullut vain kansalaisen masentava velvollisuus pitää itsestään huoli ja "ottaa itseään niskasta kiinni", jottei julkinen terveydenhuolto kuormittuisi liikaa!

Korkein aika urheilun uudelleensyntymiselle

Urheilun käyttäminen mielen ja kehon kokonaisvaltaiseen kehitykseen ja terveiden ja tasapainoisten ihmisten kasvattamiseen oli siis myös eräs olemassa oleva ajatusmalli, mutta se jäi auttamatta varjoon. Suomi piti saada ensin välttämättä maailmankartalle huippu-urheilijoiden avulla! Urheilu on meillä ollut siis aina kiinteästi kansallismielisyyttä. 

Suomi lipsahti jo 10 vuotta ennen itsenäisyyttään Olympiakomitean jäseneksi, koska emämaa Venäjä ei arvellut että urheiluliikkeellä olisi poliittista merkitystä. Hannes Kolehmainen ja muut ehtivät saada urheilullista mainetta, joka vauhditti itsenäistymisen innostusta. Tämä sama pakkomielteinen kiinnostus Suomen lipun alla tehtyjen urheiluvoittoihin jatkuu vielä tänäkin päivänä.

1930-luvulla aikakaudenomaisesti huippu-urheilun olemassaolon perusteena nähtiin jopa ylpeys suomalaisesta rodusta ja sen poikkeuksellisesta erinomaisuudesta. Tänä päivänä tällaista pitäisi sanoa jopa etnonationalismiksi, mutta huippu-urheilussa suomalaisuudesta ja omista geeneistä voidaan edelleen ylpeillä hyvällä omatunnolla! Suomalaisillahan on sanottu olevan maagista ja mystistä ”sisua”, jota muilla ei ole. Tätä taustaa vasten on loogista, että vielä 2020-luvullakin monilla herää eksistentiaalisia ristiriidan tunteita ja identiteettikipuilua, kun maahanmuuttajataustaiset urheilijat menestyvät "suomi-paidassa". 

Miksi sitten enää 2020-luvulla seuraamme niin intensiivisesti kansainvälistä urheilua ja sen suomalaisia osanottajia? Miksi pidämme hyväksyttävänä, että sijoitamme verorahoja ja muita yhteiskunnassa liikkuvia yksityistä varallisuutta huipulle pyrkivien joukkueiden ja urheilijoiden menestykseen? Emme luovuta edes kansainvälinen tason koventuessa äärimmilleen. Edes hirvittävien dopingskandaalien tullessa julkisuteen emme kyseenalaista touhun mielekkyyttä; päinvastoin, laitamme vain lisää rahaa doping-testaukseen. 

Merkittävä uudelleenmietinnän paikka on urheiluseurojen tarkoituksen ja erityisesti urheilijan identiteetin määrittelemisessä. Miten me edes käsitämme amatööriurheilijan idean ja ihanteen? Onko sellaista nykyisellään edes olemassa ja miten se esiintyy julkisuudessa? Emmekö tarvitsisi esikuviksemme huippujen sijasta nimenomaan amatöörejä, jotka vaikka tekisivät urheilun ohessa jotain tuikitavallista postinkantajan työtä? Miksi nuori aikuisamatööriurheilija ei voisi olla samanlainen tai vielä terveempikin esikuva nuorille kuin ammattiurheilija? 

Tavallinen kaiken kansan amatööriurheilun ihanne eli Matti Meikäläisen mielen ja kehon virittäminen ja reipas fyysinen ponnistelu viatonta tavoitetta varten rakkaudesta lajiin on unohdettu, jos sitä koskaan on edes ollutkaan. Miten kilpaurheilu, urheilija ja urheiluseura tällä hetkellä näyttäytyvät kulttuurissamme? Miltä näyttää urheilijan identiteetti sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa? Mikä urheilun perimmäinen olemassaolon tarkoitus on?