Lehdistötilaisuus ja Oulujokiajon jälkipyykki

Oulujokiajon jälkeiseltä Rukan harjoitusleiriltä

Oulujokiajossa taistelusuunnitelmana oli pysyä viimeiseen asti pääjoukon mukana ja kärjen tuntumassa. Kuten kaikki jo tietävät, se ei onnistunut. Taistelumieli ei ole viime aikoina ollut mukanani. Sen lisäksi, että tulokseni Oulujokiajoissa on jälleen huono, niin käytökseni on ollut asiatonta ja tiimipelaajakykyni eivät ole pelkästään olemattomat, vaan negatiiviset. Lisäksi taloudelliset vaatimukseni kuten vapautus jäsenmaksusta ovat kohtuuttomia tulokselliseen tasooni nähden. Olen siis täysin tietoinen siitä, että olen seuralle mainehaitta ja taakka. Täten on seuran kanssa yhteisesti sovittu, että laitan vireille anomuksen erota seurasta, jätän kilpapyöräilyn ja panostan jatkossa henkilökohtaiseen perhe-elämääni, raittiusseuran toimintaan ja pihaistutusteni hoitoon.

Luin nämä seuran sihteerin tökerösti kirjoittamat sanat suoraan paperilta lannistuneella äänellä. Tunsin seurajohdon ja median omahyväiset ja ivalliset katseet. Vaikka elämäni punainen lanka on vääryyden kokeminen, niin tällä kertaa oli läsnä tunne, että kaikki tämä oli ansaittua; suoritukseni Oulujokiajossa oli niin häpeällisen huono kaikkiin odotuksiin nähden. Mutta pimeyden enkelit myhäilivät, kun armoa anova tuhlaajapoika palasi kotiin ikääntyneenä ja perintö haaskattuna; huippukilpapyöräilijän ja kansallissankarin lahjat valuivat hukkaan holtittomalla ja kurittomalla elämällä ja edes piiritason kilpailut eivät enää ota onnistuakseen.

Tällä kertaa en tuntenut vihaa. Katumus ja häpeä turruttivat aivoni, enkä ymmärtänyt että tosiasiassa kuitenkin koin jälleen vääryyttä! Tällä kertaa käytettiin hyväksi perustavanlaatuista kyvyttömyyttäni määrittää ihmisarvoni kilpailujen ulkopuolella. Huonon sijoituksen ja sitä seuraavan henkisen romahdukseni myötä minua voidaan helposti manipuloida suostumaan mihin tahansa, kuten vaikka lopettamaan koko urheilu. Krooninen epäonnistumisen pelko ja hyväksynnän jatkuva tarve ovat valuvikaisen ihmisraunion ikuisia akilleen kantapäitä ja kasvojen menetys onkin ylitsepääsemätön painajainen.

Seurasi joukko kysymyksiä medialta. Onko tämä siis pitkän ja vähäpätöiseksi jääneen amatööriurasi loppu? Aiotko ajaa oman seuran kyläkisoja ja tulevia Tervolan Kevätklassikko-kuntoajoja? Jäätkö talkoolaiseksi? Vastasin henkisesti poistuneena latteuksia ja ympäripyöreyksiä.

Seurasi kysymys, jota olin alitajuisesti pelännyt: Nyt kun olet luovuttanut, oletko pettynyt tai epäonnistunut?
Vasta tämän kysymyksen myötä nostin katseeni muistiinpanoista ja muistin Raul Hellbergin sanat 1930-luvulta; "Kilpailun lahjomaton laki on, että vain yksi voi voittaa — mutta mies ei ole hävinnyt niin kauan, kuin hän ei sitä tunne omassa itsessään."

Pyyhkäisin sanelemani lausunnon ja eroanomuksen lattialle seurajohdon pullistuneiden silmien alla ja nousin seisomaan rinta röyhistyneenä ja nyrkki pystyssä. Julistan; ei, vielä kerran on tunnettava voiton euforia! Vielä on ponnistettava tappion syvänteestä ja penseät pimeyden enkelit on jätettävä murheen alhoon! Tarvitsen lisää kilpailuja, entistä kovempia harjoituksia ja ankarasti kilometrejä, lisää tukaluutta ja raakaa häviämistä niin kauan kuin vähäinenkin henki pihisee keuhkoissa! Raittiusseura ja pihaistutukset jäävät vielä toissijaisiksi, elämän suola on nyt amatööriurheilu ja vielä on päästävä piirikunnalliselle tasolle ja mestaripyöräilijäksi!

Nöyrryn pyhän polkupyörän edessä, otan elämän ohjaustangon omiin käsiini ja siinä ainakin taas ohitsekiitävän hetken aikaa pilkattu ja halveksittu ihmisen kuori on jälleen vapautettu kahleista ja on voimainsa tunnossa!

Ensi viikonloppuna on Oulun Terva-ajot ja jälleen uusi näytön paikka.

Elämän kurjuus