Ylimielisyys kilpaurheilussa

Ylimielinen henkilö on Kielitoimiston sanakirjan mukaan "omasta ylemmyydestään varma, muihin väheksyen suhtautuva". Itsevarma henkilö on taas "varma itsestään". Suomisanakirja.fi tiivistää meille varma-sanan kahteen virkkeeseen;

1. jonka tapahtuminen tai toteutuminen on hyvin todennäköistä, ennalta arvattua

2. joka on vakuuttunut jnk todenmukaisuudesta

Ylimielisyydellä ja itsevarmuudella on suomen kielessä vain hienovarainen käsitteellinen vivahde-ero mutta se on moraalisessa mielessä melko ratkaiseva. Ylimielisyys koetaan paheksuttavana, kun taas itsevarmuus on ihmiselle vahvuus ja hyve. Kyseessä vaikuttaa olevan siis saman kolikon eri puolet, hyvän ja huonon moraalisen käyttäytymisen tasapainottelu. Sanotaankin, että itsevarmuus omaan tekemiseen kuuluu olla, mutta niin, ettei se mene ylimielisyyden "puolelle". Olisi outoa sanoa, että henkilö olisi sekä itsevarma että ylimielinen; sanat eivät poissulje toisiaan, mutta adjektiivit olisivat moraalisesti ristiriidassa keskenään.

Toisaalta joskus sanotaan, että ylimielisyys voikin olla piilevää epävarmuutta itsestään, ja omasta ylemmyydestään varma henkilö ei olekaan itsevarma. 

Vaikuttaisikin siltä, että ylimielinen ihminen onkin "omasta ylemmyydestään" vain näennäisesti varma. Esimerkiksi vuonna 2021 valmistunut tutkimus narsistien käyttäytymisestä viittaisi siihen, että Kielitoimiston sanakirjan määritelmä ylimielisyydestä todella on harhaanjohtava, ja kyseessä onkin epävarmuus omasta ylemmyydestään. “Tutkimustulokset viittaavat siihen, että narsismi on ymmärrettävä kompensoivana mekanismina, jolla päästään yli ja peitetään matala itsekunnioitus" Mary Kowalchyk, tutkimuksen päätekijä kertoo. (New York University) Tämä havainto voitaisi yhdistää myös ylimielisyyteen.

Uuden käyttäytymistiedon valossa sanakirjan määritelmää ylimielisyydestä tulisi siis päivittää! Oman ylemmyyden korostaminen on edelleen pahe, mutta näyttää siltä, että se on myös oire tai heikkous. Tavallaanhan se voisi olla myös epäonnistumisen pelkoa. 

Eli jos olen epävarma itsestäni niin olen ylimielinen. Jos olen varma itsestäni niin olen itsevarma. Entä jos olen äärimmäisen varma itsestäni, niin varma, että tiedän varmasti onnistuvani paremmin kuin muut kaikessa, mihin ryhdyn? Eikö tämä ole hieman "ylimielistä" sanan välittömässä merkityksessä? Mihin kohtaan siis ylimielisyys lopulta asettuu itsevarmuuden "asteikolla", jonka toisessa päässä on epävarmuus ja toisessa varmuus?

Itsevarmuuden kompassi ja autenttisuus

Entä jos unohdamme asteikon ja ajattelemme kompassin kaltaista ympyrän piiriä, jonka tietyssä ilmansuunnassa varmuus, epävarmuus ja ylimielisyys sekoittuvat keskenään ja kompassin neula seilaa termien välillä. 

Tämän "itsevarmuuden kompassin" neula ja keskipiste on oltava autenttisuus. Autenttisuuden on kuvailtu olevan sitä, mitä sinä itse olet riippumatta ulkoisista voimista. Voidaan väittää, että sekä ylimielisyys että itsevarmuus ovat tulosta ulkoisista voimista. Alttius näille tunnetiloille on epäilemättä syötetty ulkopuolelta; mahdollisuus kilpailla, menestyä ja voittaa on sisäänrakennettu yhteiskunnan erilaisiin vertailuun perustuviin järjestelmiin, kiiltokuvamaisten menestyjien palvontaan ja eriarvoistaviin elementteihin. 

Pyrkimys olla aito ja autenttinen tulisi olla itsevarmuuden lopullinen muoto. Itsevarmuuden kompassia käyttävät siis vain tikapuita pitkin kiipeävät pyrkyrit!

(Enää jää jäljelle kysymys, mitkä ominaisuudet sinussa itsessäsi on tulosta ulkoisista voimista ja mitkä "sisäisistä". Tämä kysymys on kompa kaltaisilleni, jotka uskovat, ettei sisäisiä voimia, sielua ja ihmisen vapaata tahtoa ole. Ihminen on pelkkien ulkoisten voimien kehittämä tuote. Voin kuitenkin leikkiä ajatuksella, että ainakin kuvittelen pyrkiväni itsenäiseksi ajattelijaksi!)

Soveltaminen kilpaurheiluun

Mitä tämä kaikki lätinä siis tarkoittaa konkreettisesti? 

Arkielämässä muiden vähättely johtaa esimerkiksi työpaikkakiusaamiseen ja henkiseen pahoinvointiin. Arjen kilpailuista, ylimielisestä kunnian ja menestyksen vertailusta tulee äkkiä epätervettä ja pakkomielteistä. 

Voisiko ylimielinen uhoaminen ja toisten vähättely tapahtua missään yhteydessä autenttisesti? 

Väitän, että arkielämän pahe, ylimielisyys, ei välttämättä olisi kilpaurheilussa pahe. Kilpaurheilu on ytimeltään suosituskeskeistä leikkiä, yhteisöllisyyttä ja omien rajojen vaaratonta hakemista. Kilpailu on loppujen lopuksi teeskentelyä, totista pelaamista "häviöstä" ja "voitosta" toisessa todellisuudessa. Kilpaurheilussahan luonteenomaisesti "suhtaudutaan muihin väheksyen" ja ollaan "omasta ylemmyydestä varmoja", niin kuin aiemmin mainittu sanakirjan määritelmä ylimielisyydestä kuuluikin. Urheilussa se tarkoittaa kuitenkin vain kilpaurheilun kontekstia, joka on erillinen, teeskennelty todellisuus. Tällöin kilpailutilanteen ulkopuolellakin on hyväksyttävää vähätellä muita kilpakumppaneita, kunhan se tehdään hyvän maun rajoissa ja pysytään urheilun kehyksessä!

Voisiko olla myös niin, että liian vähäinen uhoaminen, korkea aloittamisen kynnys, vaatimattomat tulokselliset tavoitteet ja vähättelevä, inhorealistinen kuvaus omasta suorituskyvystä ovat oireita liian tosikkomaisesta lähestymistavasta urheiluun? Silloin olisi kyseessä epä-autenttinen, ulkoisten voimien vaikutusten alainen epävarmuus tai näennäinen itsevarmuus. 

Tällaisia ulkoisia voimia on esimerkiksi yhteiskunnan huippu-urheilukeskeinen näkökulma, joka peilaa amatööriurheilua äärimmilleen viritetyn ammattiurheilun linssin läpi. Yritysmaailmasta imeytynyt suorituskeskeinen tulos tai ulos -mentaliteetti edellyttää kaikilta kaikessa tekemisessä voimakasta itsevarmuutta. "Puolivillainen" ja "juosten kustu" -tekeminen "tyhjäkäynnillä" on paheksuttavaa ja ihanteellisen tehokas ihminen tekee asioita "sata lasissa tai ei ollenkaan". Osa pärjää tässä lannistavassa kilpailuyhteiskunnassa ja lopuille syntyy kroonista itsekunnioituksen puutetta ja masennusta. Kilpailua urheilun ulkopuolellahan käydään joka elämänalalla; koulutuspaikoista, työpaikoista, palkoista ja puolisoista. Toisin kuin kilpaurheilun tuloslistat, nämä tosielämän kilpailut ovat paljon konkreettisempia yksilön kannalta. 

Kilpaurheilu on siis tosielämän vastakohta, rinnakkaistodellisuus ja "kompassin" autenttinen keskipiste. Autenttisessa ja viattomassa kilpaurheilumaailmassa voidaan terveellinen uhoaminen hyväksyä moraalisesti. 

Omatuntoni on siis puhdas ja näillä perusteilla voin siis jatkaa oululaisten kilpapyöräilijöiden haukkumista ja väheksymistä!

Jumppaneuvoja Raul Hellbergiltä ja vilkaisu historiaan

"… pyöräilijä ei varsinaisesti harjoitusmielessä tee ensinkään sisäharjoituksia. Sisäharjoitusten tarkoituksena on ainoastaan, pitää kilpailijan ruumis notkeana ja hyvässä kunnossa." Raul Hellberg, 1937

Raul Hellbergin "Pyöräily"-kirja vuodelta 1937 tarjoaa opastusta myös sisäharjoitteluun. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, olen lupautunut harjoittelemaan vuoden ajan Hellbergin oppien mukaisesti. Tiivistän tähän postaukseen Hellbergin kirjan ajatukset pyöräilijän sisäharjoittelusta, joka hänen mukaansa käytännössä tarkoittaa voimistelua.

Voimisteluun Raul Hellberg kertoo urallaan käyttäneen tuolloin hyvin tunnettua mutta nykyään laajalti unohdettua ns. Müllerin järjestelmää. Learntomuller.com -sivusto kertoo, että tanskalainen urheilija Jørgen Peter Müller kirjoitti kuuluisat voimisteluohjeensa vuonna 1904, ja että kirjaa myytiin hurjat 2 miljoonaa kopiota ympäri Eurooppaa. Nykyään Müllerin ohjeet ovat vapaasti tutkailtavissa em. sivustolla.

1800-lukua ja varhaista 1900-lukua on luonnehdittu kaksinaismoralistisena aikana. Kaikenlainen riettaus ja irstailu tuomittiin jyrkästi vaikka todellisuudessa sitä tapahtui kaikkialla. Jopa oman kehonsa katseleminen piti kokea häpeälliseksi. Müller uskaltautui näyttäytymään nudistinomaisen korskeasti pikkuhousuissaan lehtien sivuilla. Tällainen nähtiin paheksuttavana ja jopa pornograafisena. Tästä kohusta huolimatta tai juuri sen ansiosta hän sai myytyä hyvin kirjaansa nimeltä ”My System” (eng.). Kirjan ohjeiden mukaan kotona suoritettava kaavamainen voimisteluharjoitusrutiini kesti 15 minuuttia. Tuolin lisäksi painoja tai mitään muutakaan välineitä ei tarvittu. Voimistelun jälkeinen kylmä suihku oli suositeltavaa, ja Müllerin systeemin mukainen elämäntapa kuului muutenkin olla askeettinen vailla rappiollisia mukavuuksia. 

Suomessa Müllerin voimistelu tunnettiin tuttavallisesti "mylleröintinä", jota ihannoitiin kansalliskirjastosta löytyvien artikkeleiden perusteella sekä TUL:in että SVUL:in piireissä erityisesti 1910-luvulla.

Hellberg kuitenkin totesi kirjassa, että hän on siirtynyt pikkuhiljaa primitiivisen voimistelun eli perusvoimistelun pariin. Tällaisen voimistelun rakennetta hän ei erityisemmin avaa, vaan toteaa vain, että sen ”liikesarjat vastaavat erinomaisesti tarkoitustaan pyöräilijän tarvetta silmällä pitäen”, ja että ”liikkeet ovat löyhiä, irroittavia ja luonnollisia” ja vähemmän kaavamaisia. 

Hellberg voitti ensimmäisen Suomen mestaruutensa vuonna 1923, joten onkin ihan loogista, että hän uransa alkuaikoina harjoitti "mylleröintiä", ja siirtyi sittemmin muunlaiseen verryttelyyn ja nk. perusvoimisteluun. Luen rivien välistä, että hän sai vaikutteita esimerkiksi Antwerpenin vuoden 1920 olympialaisissa läpimurtonsa tehneen juoksija Paavo Nurmen harjoittelusta, johon kuului irroitteleva ja eläväinen hyppely ja voimistelu.

Voidaan ehkä myös ajatella, että Hellbergin perusvoimisteluun siirtyminen tuli seurauksena kansallisesta pyrkimyksestä kehittää sotilasvoimistelua suojeluskuntien ja SVUL:in kautta. Ns. porvarilliset lajiliitot kuten SVUL, jonka alalaji pyöräily vuoteen 1931 asti oli, toimivat tiiviissä yhteistyössä suojeluskuntien kanssa. Isänmaallisuus ja maanpuolustus olivat merkittäviä arvoja ”valkoisen” Suomen yhteiskunnassa. Pyöräily oli SVUL:in alainen jaosto, ja Hellberg itse oli järjestöaktiivi.

Aino Sarje on kirjoittanut saksalaisvaikutteista suomalaisessa sotilasvoimistelussa. Hänen mukaansa muun muassa ”suojeluskuntajärjestön voimistelun ja urheilun ylin päällikkö, voimistelunopettaja K. E. Levälahti oli myös Suomen voimistelujoukkueen johtajana Antwerpenin (1920) ja Berliinin (1936) olympiakisoissa”. Levälahti oli käynyt hakemassa vaikutteita Saksasta ja Tanskasta ja yhdisteli näiden erityyppisiä voimistelumuotoja elävämmän ja liikkuvamman sotilasvoimistelun, jolla sopi kouluttaa suuria joukkoja kansanomaisemmin. 

Samaan aikaan Levälahden vaikutuksesta saapui Suomeen nk. primitiivinen voimistelu eli perusvoimistelu, jonka ajateltiin olevan oiva keino torjua teollisuustyöläisten ryhti- ja kankeusongelmia. 1920-luvun aikana koulutettiinkin eri puolille Suomea satoja voimistelunohjaajia uusien oppien mukaan. 

Painonnosto voimistelun apuna?

Voimistelun vaihtoehtona tai apuvälineenä ei tuohon aikaan oikein ollut voimaharjoittelu raskaiden painojen kanssa. Yleinen ilmapiiri taisi olla voimaharjoittelua ja painonnostourheilua vastaan. Lääketieteellä oli välillä vakuuttavan tuntuisia väitteitä painonnoston kaikenkattavista terveyshaitoista. SVUL:in äänenkannattaja Suomen Urheilulehti kirjoitti näistä mm. sydämeen kohdistuvista terveyshaitoista 09.01.1913 eikä tehnyt jyrkän kielteistä kantaansa painonnostoon epäselväksi;

"Ajat, jolloin voima yksinään piti herruutta, ovat menneet. Tänään ratkaisevat nopeus, vikkelyys, henkinen vireys j.n.e. Mitä esim. hyödyttää sodassa 120 kg. punnertaja karhunvoimineen, kun kyseessä on hyökkääminen ja pajunettisota rinta rintaa vastaan? Vikkelä, kevyt mies kykenee nopeasti hyökäten ja juonitellen antamaan kuusi työntöä, joista ainakin yksi on vaikuttava, ennenkuin toinen kaksi. Voima yksinään ei hyödytä silloin, kun miehen on oteltava miestä vastaan." ... "Suomessa ei painonnosto raskaita painoja käyttäen enää ole suosittu urheilu ja järkisyistä. Harjoittaminen pienillä painoilla on taas aivan toinen asia." https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/878670?page=7  Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Nyrkkeilyn parissa Työväen Urheiluliiton vastavoima Suomen Nyrkkeilyliitto oli myös painonnostoa vastaan ainakin vuonna 1928. Nyrkkeilyliiton virallinen äänenkannattaja Miesten Lehti vieraili tuolloin painonnostokilpailuissa, eikä arvostanut painonnostoa lajina laisinkaan;

"Näin maallikon mielestä ei painonnostoa voine pitää varsinaisiin terveydellisiin urheilulajeihin kuuluvana." ... "Eräs toinen nostaja oli jo ennättänyt saada muutoin sopusuhtaisen, vaikka hiukan matalan vartalonsa pilalle. Suuret lihaspallot pulpahtivat esille hänen ruumiissaan siellä täällä silloin kuin hän jännitti ruumiinsa nostoon. Oli kauheata nähdä sellaisia vailla kaikkea oikeata muotoa ja terveyttä olevia lihaksia. Aivan sileässä paikassa alaraajojen ulkopuolella reiden korkeudella nähtiin hänen jännittäessään suuren omenan kokoinen pallo kummallakin puolella. Kun lihas muuttuu tuollaiseksi, täytyy pitää sitä hommaa, missä se on sellaiseksi muodostunut, suorastaan raakana ja hyljättävänä." nro 16, s. 49 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/861518?page=49 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Toisaalta ainakin painipiireissä 1910-luvulla painonnosto oli tiettävästi käytössä oleva harjoittelumuoto. Seuraava lainaus tulee 1910-luvun painijamestarilta ja kommunistilta August Jokiselta. Jokiseen liittyy kiehtova tarina historian ensimmäisestä amerikkalaisen kommunistipuolueen järjestämästä näytösoikeudenkäynnistä(Wikipedia) vuonna 1930, jonka seurauksena mies häädettiin Amerikasta ja ajautui Viipuriin valmentamaan painia. Lainaus vahvistaa, että myös painissa painonnosto harjoittelumuotona ainakin jossain määrin menetti suosiotaan, ja että voimistelun tärkeyttä on korostettu koko kuluneen vuosisadan alkupuolen.

"Eivät entisajan suurpainijat näin kevyesti harjoituksia ottaneet kuin nykyiset tekijämiehet. Silloin harjoiteltiin säännöllisesti ja lujasti viikottain. Sillat on saatava murtumattomiksi ja voimia on kehitettävä. Painonnosto esim. on nykyään melkein kokonaan jäänyt syrjään. Se on kuitenkin välttämätön asia painisalissa. Painojen avulla kehitetään voimia ja lihasten jäntevyyttä. Painimatolla muokataan taitoa. Voimistelulla taasen norjennetaan ruumista. Säännöllinen kotivoimistelu on painijalle jokapäiväistä leipää." Karjala, 15.04.1937, nro 100, s. 9 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2005027?page=9 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Luultavasti Müllerin kaltainen solakka, terveyttä ja elinvoimaisuutta uhkuva kehonmalli oli eräänlainen elämäntavoite monelle 1900-luvun alussa. Keho näyttäytyi esteettisenä siitä näkökulmasta, mitä se edusti; terveyttä, työkykyä, sotilaallisuutta, vähintään kohtuullista raittiutta, pitkää ikää ja toiminnallisuutta. Kaikenlainen voimistelu ilman raskasta suorittamista sopii tällaisen ihanteellisen ihmisen aktiviteetteihin hyvin. Tällainen ideaali oli hyvin erilainen kuin 2000-luvun tavallisen proteiinituotteita käyttävän kuntosalikuntoilijan unelmakeho, joka korostaa mahdollisimman suuria lihaksia, erottuvaa sixpackiä, ja suurien painojen liikuttamista. 

Voimistelun vaikutukset ja hyödyt

Hellberg korostaa joka tapauksessa voimistelun vähäpätöisyyttä suorituksen kannalta. Hän uskoo sen ehdottomasti tuovan hyötyjä, mutta vaikuttaa siltä, että hän ajattelee niiden olevan hieman abstrakteja ja ehkä enemmän yleisen terveyden ja ryhdin kautta ilmi tulevia kehon toiminnallisuuden parannuksia. 

Pyöräilijän lihaskuntoharjoittelusta ja sen vaikutuksesta suoritukseen kiistellään jonkin verran edelleen. Nykytietämys ei ole vaikuttanut tuovan juuri sen enempää faktatietoa; osa valmentajista vannoo sen tuovan lisää puhdasta suorituskykyä ja tehoa esimerkiksi ylämäkiin, osa toteaa sen lähinnä pienentävän loukkaantumisriskejä ja vahvistavan yleistä toiminnallisuutta. Tämäkin on aihe, josta voidaan muodostaa teorioita mutta josta on vaikea tehdä mitään kattavaa tieteellistä tutkimusta käytännön tasolla. Joka tapauksessa se johtopäätös voidaan tehdä, että järkevästi tehtynä lihaskuntoharjoittelusta on yleisesti ottaen pelkkää hyötyä pyöräilijälle.

Hellberg toteaa, että voimistelun muodolla ei juuri ole merkitystä. Hän itse suosittelee voimistelemaan kerran päivässä 5-10 minuuttia. Vaihtoehtona voi pitää myös nuorallahyppelyä. Tarkkaa kaavaa ja liikesarjoja hän ei määrää ja toteaa, että sen tulisi olla kuitenkin mielellään luonnollista urheilijayksilölle. Vapaaehtoista sivutyötä, ei pakollista ”junnaamista”, ei kaavamaisuutta. Kuinka vapauttavaa!

Ymmärrän Hellbergin kirjoitukset niin että minun ei tulisi jumpata suorituskykyä ajatellen, vaan yleisen toiminnallisuuden. Sisäharjoittelun vähättelemiseen liittyy myös muualla hänen kirjassaan mainittuun ulkoilman tarpeen tärkeyteen; Hellbergin mukaan pyöräilijä tarvitsee talvellakin jatkuvasti raitista ulkoilmaa tottuakseen siihen ja jaksaakseen kevään rankemmat ulkoharjoittelut.

Hellbergin oppien mukainen treenauksen tilannepäivitys

Henkilökohtainen treenivuoteni Hellbergin neuvojen mukaan etenee. Hellbergin opit ovat siis voimistelun kannalta vain epämääräisiä suosituksia. Joulukuussa aloitin tekemään kotona ja kuntosalilla liikkuvuusharjoituksia, moninivelliikkeitä, keppijumppaa ja varovaisia kevyillä painoilla nostoja keskittyen tekniikkaan ja erityisesti heikompien lihasten ja keskivartalon aktivointiin. Olen pikkuhiljaa opettelemassa myös Müllerin liikkeitä päivittäin. Uskon, että tästä kaikesta on itselleni hyötyä, koska jumppaaminen on jäänyt viime vuosina vähän vähemmälle, vaikka vähän aiempaa kuntosali- ja jumppataustaa minulla onkin. 

Hellbergin oppien mukainen off-season ei siis ole kaavamaista tekemistä vaan jumppaamista fiiliksen mukaan. Sopii minulle! Tätä olen soveltanut ja toteuttanut yhdessä matalatehoisen peruskestävyysharjoittelun, pääasiassa kävelyn, kanssa. Kokemukset ovat tässä vaiheessa pelkästään positiiviset.