Matka mestaripyöräilijäksi: "Tervolan trauma" eli Kevätklassikon karu kokemus

Suurissa kilpailuissa — ja nimenomaan suurissa — merkitsevät kilpailijan sitkeys ja hellittämättömyys paljon. Pyöräilijälle sattuu aina kilpailuissa tilanteita, joissa kysytään hellittämättömyyttä ja sitkeyttä. Erinäiset aivan toivottomiltakin näyttävät tilanteet voidaan kääntää eduksi siten, ettei millään »anneta periksi». Väsymyksen partaalla hoippuessaankin on miehen uskottava vuorenvankasti, että hän jaksaa — jaksaa loppuun saakka ja vielä vähän enemmänkin kuin naapuri, joka myöskin on väsynyt. Raul Hellberg, 1937

Kuva: Ounaksen Pyörä-Pojat ry

Jo perinteeksi muodostunut Ounaksen Pyörä-Poikien yhteislenkki/kuntoajo, legendaarinen Tervolan Kevätklassikko ajettiin lauantaina ensimmäistä kertaa 16 ajajan voimin. Räntäsadetta ei saatu, ja aurinkokin kehtasi näyttäytyä. Vaikutti jopa, että joillekin kokemus oli miellyttävä. Seura pahoittelikin tilannetta ja lupasi ensi kerrasta kurjempaa.

Itselleni tämä oli näytön paikka. Vastustajani ovat pilkanneet projektiani, jossa harjoittelen vuoden ajan 1930-luvun ohjeiden mukaan (lue edelliset postaukset). Oli aika antaa arkkivihollisille varoitus, että nyt alkukantaiset metodit ovat saaneetkin aikaan järisyttävän suorituskyvyn! Olenhan kaiken lisäksi harjoitellut talvella määrällisesti enemmän kuin yli kymmeneen vuoteen. Paikalla oli Oulujokiajon tuloksista tuttuja vanhoja kettuja, joten jalkaa pääsi vähän testaamaan.

Loppuosan vapaavauhtisella osuudella oli tehtävä heti alussa niin vaikuttava irtiotto, että se jäisi elämään myyttinä Kevätklassikon historiaan. Toteutus kuitenkin jäi puolitiehen. Taivuin juuri ratkaisevalla hetkellä, kun Oulun ja Tornion hirmut tekivät vastaiskun. Hapot jäykistivät jalat niin, että tuntui kuin jonkinlainen kierrostenrajoitin olisi ollut päällä. Vastatuuleen oli sitten mahdoton ajaa eroa kiinni ja kärkiporukan selät katosivat pikkuhiljaa horisonttiin.

Happojen iskiessä jalkoihin muistin Raul Hellbergin neuvot:

 ... jokaisessa kilpailussa täytyy kilpailijan matkan viimeisen neljänneksen alkaessa väsyneestäkin ruumiista loihtia esiin sellainen kilpailuhenki ja taistelumieli, että hän voi vielä tavallisen harjoituskunnon lisäksi valaa ikään kuin uutta irtiotettavaa voimaa itseensä. ...

... Hellittäminen kilpailussa on heikkouden merkki — ja siitä paha, että kun kerran on antanut periksi, tahtoo tehdä sen toistenkin. Samaten kuin kilpailun keskeyttäminen, liian helpoksi itselleen tekeminen, tahtoo tuoda ruman tavan muuten ehkä moitteettomaan kilpailijanelämään, tahtoo hellittäminenkin tulla tavaksi, jos sen siksi päästää. Mutta — yhtä hyvin tulee hellittämättömyydestäkin tapa — ja hyvä tapa, sillä joka kerran on ollut hellittämättä, se ei hellitä vastakaan, vaikka henki menisi.

Valoa Tervolan päässä

Talven merkittävä peruskestävyyden eteen tehty työ palkitsi ja pystyin hieman poistamaan happoja lihaksista vaikka paine oli kokoajan päällä. Käsittääkseni nykytietämyksenkin mukaan matalatehoinen harjoittelu voi kehittää palautumiskykyä ja haponsietoa taistelun tiimellyksessä, ja kokemukseni osuisi yhteen tämän ajatuksen kanssa. Joka tapauksessa pystyin palautumaan alkushokista ja välillä tuntui, että voimat palautuivat täysin ennalleen ja pystyin osallistumaan neljän ajajan jälkiporukassa vetotöihin.

Viimeinen katkeaminen kuitenkin tapahtui 86km kohdalla. Takareiteen iski kramppi. Kaivoin esille Hellbergin mielipiteet krampeista eli ns. suonenvedoista:

Olen sitä mieltä — anteeksi, jos se on väärä luulo! — että suonenvetotapaus on pyöräilijälle harjoituksen puutetta. Lihakset eivät ole tarpeeksi tottuneet koviin rasituksiin. Tällöin on syytä hyvin tarkkaan ruveta hoitamaan niitä lihaksia, joissa suonenvetoa tavallisimmin esiintyy, niitä on hierottava ja haudottava saunassa ja varottava, etteivät ne saa kylmää. Jos suonenvetokohtauksia esiintyy usein, on selvää, että jossakin täytyy olla vikaa, ja luuloni mukaan ovat syynä vain oudot, tietyn asteen rasitukset, jotka niitä aiheuttavat.

On siis ryhdyttävä saunan lämmitykseen! 

Rasituksen tuomista krampeista ja niiden mekanismeista tuntuu olevan edelleenkin jonkin verran epäselvyyttä tiedepiireissä. Joskus niiden ennaltaehkäisyyn suositellaan suolaa, joskus nestettä. Monille auttaa magnesium. Joillekin ei sitten jostain syystä taas tule kramppeja ollenkaan ikinä. Itse olen kokeillut aikoinaan vähän kaikkea mutta selvää apua en ole vielä löytänyt satunnaisiin kramppeihin äärisuorituksissa. 

Itselleni juurisyy on aina tuntunut olevan lihasten kireystilat ja epänormaali, poikkeuksellinen rasitus kuten ensimmäinen kilpailutasoinen suoritus yli puoleen vuoteen. Kovien treenien ja kilpailujen myötä krampit ovat aina vähentyneet kauden kuluessa. Kramppi tuntuu iskevän aina kehon ns. heikoimpaan lenkkiin. Tämä itselläni on usein ollut takareidet, jota olenkin nyt yrittänyt erikseen vahvistaa ja jumpata.

Joka tapauksessa tulee kieltämättä olo, että vaikka kuntopohja on verrattain hyvä, niin kroppa on hieman raakile kahden viikon päästä ajettavaan Oulujokiajoon. Keväällä olen päässyt ajamaan vähän vajaa 700 kilometriä maantiellä. Enemmän piti saada, mutta arjen kiireet ja takatalvet hidasti menoa. Minimivaatimukseni eli 1000 kilometriä ennen Oulujokiajoa on vielä ihan realismia jos tuleva viikko menee hyvin. Luotan siihen, että saan suorituskykyä kaivettua kilometrien kautta ja että kuntopiikki kohdistuu loppukuun Oulujokiajoon ja Tervaetappeihin!

On siis luotettava metodeihin, nostatettava taistelumieltä ja muistettava hellittämättömyys!

Lohtua tuovat Raul Hellbergin sanat voitosta ja tappiosta:

Kilpailun lahjomaton laki on, että vain yksi voi voittaa — mutta mies ei ole hävinnyt niin kauan, kuin hän ei sitä tunne omassa itsessään.